Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

Ohjeita

001. Suosittelemme kirjoittamaan tarinat ensiksi jollekin kirjoitusohjelmalle, sillä Suntuubilla on huono tapa toisinaan kadottaa viestit lähettäessä.
002. Uuden tarinan saa lähettää, vaikkei edelliseen olisi vastattu. Poikkeuksista ilmoitetaan tarvittaessa.
003. Tarinoihin saa lisätä tunnelmamusiikkia, vaateparsien kuvia, lyriikoita, mitä nyt haluaakin.
004. Mikäli tarinasi sisältää aiheita kuten päihteet, runsas kiroilu ja niin edespäin, on hyvä mainita tästä etukäteen tarinan alussa.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Skye

13.04.2019 13:11
Luku 1

Puhelin värähti taskussa. Sitä hädin tuskin huomasi, kun ympärillä suhisi ja raiteet kolisivat jalkojen alla. Skye pysähtyi kahden vaunun väliseen tilaan, laski painavan urheilukassin olaltaan ja nojasi harmaaseen seinään pysyäkseen pystyssä junan heiluessa. Kädet eivät riittäneet matkalaukun, kassin ja viulukotelon raahaamisen lisäksi vielä viestin kirjoittamiseen.
"Missä olet?" hän oli kysynyt Sethiltä hetkeä aikaisemmin.
"Jossain keskivaiheilla", kertoi nyt kryptinen vastaus. Skye pyöräytti silmiään itsekseen. Hän tähyili edessään olevaan käytävään. Ensimmäisessä vasemmanpuoleisessa loosissa istui keski-ikäinen parrakas mies, mutta oikeanpuoleinen ovi oli kiinni ja verho vedetty ikkunan eteen. Skye ei halunnut koettaa onneaan kurkistamalla väärään osastoon ja joutua sitten pahoittelemaan erehdystään.
"Olisiko vaikka osaston numeroa?" hän kirjoitti tuhahtaen samalla ääneen.
"72."
Sama luku komeili juuri hänen silmiensä edessä sen luotaantyöntävän loosin seinässä. Olisi sittenkin kannattanut vain potkaista ovi sisään! Sitä tyttö ei tietenkään tehnyt, mutta riuhtaisi oven auki hieman kovempaa kuin oli tarpeen.

Seth istui selkä menosuuntaan päin nojaten kyynärpäätään ikkunalautaan ja vilkaisi tulijaa kohti. Skye kohotti toista kulmaansa kuin sanoakseen "löysinpäs", muttei odottanutkaan saavansa vastausta. Hän sulki oven perässään, rojautti kantamuksensa suoraan sen eteen ja lysähti istumaan vihertävänharmaalle, pehmeälle penkille huokaisten syvään. Seth katseli häntä vastapäiseltä paikaltaan.
"Mihin aikaan olet lähtenyt?" poika kysyi.
"Puoli seitsemän tienoilla", Skye vastasi väsyneesti ja hymyili ystävänsä ihanalle skottiaksentille. Seth pudisti päätään, muttei ehdottanut vaihtoehtoista matkustustapaa. Skye tiesi pojan tietävän, kuinka hän pelkäsi lentämistä.
"No, vielä reilut yhdeksän tuntia. Jos vain saisin auton, niin voitaisiin ajaa", Seth mutisi. Skye hymähti kiitollisena, ajatus road-tripistä Sethin kanssa oli hauska. Koulumatka tosiaan oli pitkä, vaikka tämä oli lentämistä lukuunottamatta helpoin reitti. Hänen oli lähdettävä aikaisin aamulla kotoa Suttonista, mutta isä ja äiti sentään veivät hänet autolla rautatieasemalle joka kerta. Junamatka Lontooseen kesti nelisen tuntia, sitten oli vaihdettava toiseen junaan, tähän, jossa he nyt olivat, ja istuttava toiset neljä tuntia Walesiin Holyheadin lauttasatamaan asti. Onneksi Seth kulki suurimman osan matkasta hänen kanssaan. Lauttamatka Irlannin puolelle Dubliniin vei suurinpiirtein kolme tuntia, ja se saattoi merenkäynnistä riippuen olla joko taivas tai helvetti. Dublinista oli vielä päälle kahden tunnin linja-automatka Limerickiin ja koululle.
"Miten menee?" hän kysyi. Seth kohautti hartioitaan ja katseli ulos ikkunasta.
"Samaa kuin kesälläkin, eli ei mitään uutta."
Pojasta oli vuosi vuodelta vaikeampaa saada mitään irti. Skye hymyili puolinaisesti. Hän tiesi, ettei kouluun palaaminen ollut Sethin mielestä hienoin mahdollinen juttu.

Seth tuijotti yhä ikkunaa, ja Skye katseli ystäväänsä. Tämä oli tyylilleen uskollisena pukeutunut mustaan huppariin ja saman värisiin farkkuihin. Niin ikään mustat hiukset roikkuivat silmillä samaan tapaan kuin ennenkin. Yhtä tummia silmiä tyttö ei ollut nähnyt kellään muulla koskaan. Tutut kasvonpiirteet olivat terävät, ilme ehkä jopa hieman kova, kulmat tummat ja nenä jokseenkin kyömy, minkä vuoksi poika oli ensimmäisenä kouluvuonna saanut ivaa osakseen. Muisto sai Skyen ärsyyntymään, ja hänen ajatuksensa kääntyivät Evan Harrisiin ja Damien Brooksiin. Kaksikko oli paiskonut Sethiä pitkin seiniä aivan alusta asti, ja vuosien varrella otteet olivat vain kovenneet. Ei poika itsekään aivan syytön ollut, vaan antoi kyllä samalla mitalla takaisin, mutta Skye tiesi, ettei tämä milloinkaan ollut se, joka aloitti ainuttakaan tappelua. Edes se, että Seth oli kasvanut paljon kiusaajiaan pidemmäksi, ei tuntunut hillitsevän näiden vihaa. Äkkiä tyttö tajusi Sethin huomanneen hänen tarkkailunsa. Hän käänsi silmänsä kohti ikkunaa piilottaen kasvonsa hiusten taa ja tukahdutti kurkkuun nousseen itkun.
"Mikä on?"
"Ei mikään, mietin vain asioita", Skye vastasi nyppien mustien farkkujensa kangasta ja niiskautti nenäänsä. Hän ei halunnut lisätä pojan ennestään raskasta taakkaa.
"Melkein itket", Seth huomautti, ja Skye hymyili väkinäisesti. Se kuitenkin hyytyi heti alkuunsa. Hän oli ikävöinyt parasta ystäväänsä, tämän puhetapaa ja sarkastista huumoria, mutta samaan aikaan hän oli pahoillaan siitä, ettei tällä ollut oikeastaan ainuttakaan ystävää. Skye tunsi syyllisyyttä, kun mummin kuoleman jälkeen hänellä itsellään ei ollut enää ollut paikkaa, jossa viettää kaikki lomat, joten Seth joutui olemaan yksin myös pitkät kesät. Oli hän sen pojalle sanonutkin, monta kertaa, mutta kumpikaan heistä ei voinut muuttaa tilannetta miksikään. Niin oli ollut jo kolme vuotta.
"Älä nyt, kyllä minä pärjään. Ei ole enää montaa vuotta koulua jäljellä", Seth sanoi lempeästi ja nojautui koskettamaan hänen käsivarttaan huomattuaan hänen ahdistuksensa. Skye ei voinut kuin ihmetellä, kuinka poika oli tälläkin kertaa tiennyt, mitä hänen mielessään liikkui. Joka tapauksessa se lohdutti.
"Me pärjäämme", tyttö korjasi saaden vuorostaan hymyn nousemaan Sethin huulille.

Loppumatkan he viettivät syömällä eväitään ja pelaamalla korttia. Seth kaivoi matkatavaroistaan pahaenteisen mustan paketin, joka ei tosiaankaan sisältänyt perinteistä korttipakkaa: se oli Cards Against Humanity. Mikään ei enää ollut pyhää, ja naurun lomassa Skye pyyteli moneen kertaan maailmalta anteeksi lyödessään pöytään loukkaavan kortin toisensa perään. Jossakin vaiheessa aikainen aamuherätys ja matka alkoivat vaatia veronsa, ja hän oikaisi pitkäkseen penkille. Seth oli sellaiseen auttamatta liian pitkä. Skye kiskoi harmaan hupparinsa hupun päähänsä ja nukkui hyvän tovin. Hän heräsi vasta, kun Seth töni häntä selkään sanoen heidän olevan pian perillä Holyheadissa. Kun junan vauhti alkoi hidastua, Skye nousi ylös ja venytteli itseään. Hän tunsi olonsa kankeaksi oltuaan pitkään paikoillaan. Myös Seth nousi, ja hänen nikamansa ne vasta naksuivatkin. Skyen teki pahaa.
"Vanhuus ei tule yksin", poika virnisti. Tyttö irvisti ja oli yökkäävinään. Sitten hän vasta hoksasi, kuinka pitkä Seth olikaan. Hänen oli noustava kevyesti varpailleen, mikäli mieli nähdä ystävänsä olan yli. Asia tuli joka vuosi kuin uutena yllätyksenä, kun he eivät olleet koko kesänä nähneet toisiaan.
"Hittoako heilut siellä?" Seth puuskahti ottaessaan laukkuaan alas ylähyllyltä.
"Yritän nähdä ulos, mutta olet tiellä", Skye kuittasi.
"Kierrä."
Skye tuhahti teatraalisesti ja siirtyi pojan ohi ikkunan eteen. Maaseudun nummimaisemat olivat vaihtuneet satamakaupungin halleiksi ja varastorakennuksiksi. Sen enempää hänelle ei jäänyt aikaa ihasteluun, sillä juna jarrutti voimakkaasti.

Meri haisi asemalaiturille asti. "Meri" oli kaunis kiertoilmaisu vanhoille kalanperkeille, satama-altaassa seisovalle likaiselle vedelle, autojen, veneiden, laivojen ja lauttojen saasteille, duunareiden hielle ja tupakankärylle. Skye inhosi sitä löyhkää, eikä voinut käsittää, kuinka niin monet väittivät nauttivansa meren tuoksusta. Seth kirosi hiljaa gaeliksi ja totesi paikan haisevan aivan perseeltä. Tyttö tyrskähti, mutta oli samaa mieltä. Hänenkin mielestään tuoksusta puhuttaessa tarkoitettiin yleensä miellyttävää hajua, eikä tällaista vesirajassa vaanivan, mädättävän taudin lemua. Keskenään valittaen he raahasivat laukkunsa kohti lauttaterminaalia. Joka paikka oli täynnä kirkuvia lokkeja, jotka kärkkyivät osaansa kalansaaliista tai vaihtoehtoisesti varomattoman matkaajan eväistä. He pääsivät suoraan lautalle, jossa jättivät tavaransa lukolliseen säilytyslokeroon. Skye halusi nähdä lautan lähdön, kuten joka kerta, milloin vain sää oli hyvä. Tänään se oli, ja he kiipesivät kannelle. Tyttö oli kiitollinen itselleen, että oli tajunnut ottaa takin päälleen, sillä syksyinen merituuli oli kylmä. Se ravisteli kirkkaan valkoisena hohtavaa takkia ja repi hiuksia, eikä hänen auttanut pyyhkiä mustia suortuviaan pois kasvoiltaan, kun puhuri heitti ne aina vain takaisin. Hän rakasti tuulta! Seth-parka hytisi hupparissaan, vaikkei tahtonutkaan näyttää sitä. Skye ei viitsinyt huomauttaa asiasta, vaan oli etsivinään parempaa tähystyspaikkaa - suojassa tuulelta. Kokonaan tyyntä kohtaa ei tietenkään löytynyt, mutta jonkinlaisen valtavan ilmastointilaitteen edessä oli mukavampaa: masiina puhalsi lämmintä ilmaa ulos. Kansi tärähti, kun koneet käynnistyivät. Skye hypähteli kaiteen viereen katselemaan ulapalle Sethin jäädessä lehmänhenkäykseen värjöttelemään. Aurinko paistoi, se yritti lämmittää hänen kohmeisia sormiaan ja kimalteli vihreänruskeilla laineilla. Hän vältteli katsomasta suoraan alas. Ylimmällä kannella oli jännittävintä, mutta kaukana alhaalla vellova vesi näytti kuolettavalta; voimakkaalta ja hyytävän kylmältä. Lautta lähti hitaasti liikkeelle, kääntyi ja suuntasi sataman suojista kohti aavaa ulappaa. Skye katseli rannalla ja kannella toisilleen vilkuttavia ihmisiä. Seth tuli hänen viereensä.
"Pitäisikö mennä sisälle?" tyttö kysyi huolissaan.
"Kohta", Seth vastasi, "Tiedätkö, mitä seuraavaksi tehdään?"
Skyen epäilykset heräsivät. Laivalla oli paljon tekemistä niille, jotka halusivat pelata rahapelejä tai ryypätä. Hän rypisti kulmiaan epäluuloisena ja katsoi ystäväänsä kysyvästi.
"Mennään lasilliselle. Nyt, kun voidaan", Seth virnisti.
"Olisimme voineet jo viime kerralla", Skye totesi ihan vain siksi, että oli mahdollista väittää vastaan.
"Vaan eipä tullut mieleen silloin. Keinutti aika tavalla."
Se oli totta. Heidän palatessaan kesän alussa kotiin oli kohdalle osunut jonkinlainen myrsky.
"Hyvä on. Mennään, ettet jäädy", Skye naurahti ja tönäisi poikaa olkapäällään.

Juotuaan muutaman senttilitran vaniljanmakuista Captain Morgania Skye alkoi tuntea lämmön palaavan. Asiaa edesauttoi myös valtava vahingonilon tunne, jonka hän sai nähtyään Sethin ilmeen, kun poika kuuli hänen tilaavan rommia. Hetken päästä varmasti väsyttäisi, mutta tilanteesta oli otettava kaikki ilo irti. Irlannin puolella maihin pääsyä voisi murehtia myöhemminkin, eivätkä he sitä paitsi ympäripäissään olleet - eivät oikeastaan edes humalassa. Silti matkanteko oli pienessä sievässä aiempia vuosia mukavampaa. He istuivat ikkunasyvennyksessä kuuntelemassa hulvatonta podcastia ja katselemassa merta. Muut matkustajat olivat toki ärsyttäviä ja häiritseviä, mutta Skye kiinnitti heihin vähemmän huomiota kuin ennen. Lauttakin tuntui liikkuvan tavanomaista reippaammin. Huikka kuitenkin teki lopulta tehtävänsä, ja tyttö vaipui miellyttävän rentoon olotilaan. Hän ei ollut milloinkaan ollut aivan kaatokännissä. Siihen pisteeseen hän ei halunnutkaan, sehän voisi sitä paitsi olla vaarallista. Hän tahtoi säilyttää kontrollin itsellään, eikä ajelehtia toisten armoilla - toisin kuin Seth, joka näytti nukkuvan sikeästi ja ilmeisesti luotti tytön pitävän vahtia. Lautan viimein saapuessa satamaan jäi Skyen huoleksi potkia poika ylös ja virvoittaa tätä sen verran, että molemmat pääsivät passintarkastuksesta läpi herättämättä ylimääräistä huomiota. Kaikkien kuluneiden vuosien jälkeenkin jokin Dublinin ja Irlannin ilmastossa sai Skyen sielun hymisemään. Vaikka edessä oli vielä bussimatka tutulle koululle, uusi lukuvuosi ja vanhat kujeet, jonkinlainen seikkailun tuntu kutitteli mukavasti vatsanpohjassa. Valitettavasti Seth ei ollut yhtä innoissaan, eikä tyttö ihmetellyt, miksi.
"Kyllähän me pärjätään, vai mitä?" hän kysyi moneen kertaan. Edelleen lauttaviskin herkistämänä poika antoi hänen halata itseään vielä ennen kuin he nousivat linja-auton kyytiin.

Kello lähenteli kuutta, kun auto viimein starttasi kohti Limerickiä kyydissään muutama muukin koulusta tuttu kasvo. Skye päivitti tilanteensa Rhiannonille ja Finnleylle, jotka olivat saapuneet perille jo tunteja aikaisemmin. Hän ei millään malttanut odottaa ystäviensä näkemistä. Viestejä oli toki vaihdettu, silloin tällöin soiteltukin parin tunnin pikapuheluita, mutta Skye ei ollut tavannut koulukavereistaan ketään koko kesän aikana. Kaksi kuukautta oli mennyt pelkkien puhelinten varassa! Hän havahtui ajatuksistaan, kun tajusi asentonsa olevan epämukava. Seth nukkui kuin tukki kädet puuskassa ja nojasi koko painollaan häneen liiskaten hänet ikkunaa vasten. Hän tökki pojan hereille.
"Seth, älä nuku nyt, kun sitten et nuku yöllä", hän sanoi hiljaa, etteivät muut matkustajat kuulleet.
"Kyllä, äiti", Seth vastasi sarkastisesti avaamatta edes silmiään, parannellen vain asentoaan. Skye tuhahti, muttei jaksanut väitellä. Pitkä matka painoi häntäkin. Onneksi lukuvuoden ensimmäinen päivä alkaisi normipäiviä myöhemmin, juuri heidänlaistensa matkalaisten armahtamiseksi. Ikkunan takana aurinko laski värjäten Pyhän Patrickin vihreän maan kultaiseksi.

Harmikseen Skye joutui toteamaan nukahtaneensa itsekin. Hän retkotti penkillään kummallisesti kierossa, suussaan Sethin hiuksia. Hän oli nojannut tämän päähän. Kakoen tyttö nousi istumaan, mutta sekään ei riittänyt herättämään Sethiä, jonka hän tiesi erittäin lahjakkaaksi nukkujaksi. Linja-auto pysähtyi juuri Aislingin porttien eteen. Aiempaa kovakouraisemmin Skye ravisteli ystävänsä höyhensaarilta takaisin tähän päivään, tai oikeammin iltaan. Ulkona oli jo hyvin hämärää, lähestulkoon pimeää. Kuljettaja purki matkalaukkuja auton tavarasäiliöstä. Koristeelliset katulamput ja kauniit lyhdyt valaisivat koulun vaikuttavaa kivimuuria ja suurta rautaporttia vartioivaa kahta pyöreää tornia. Muiden koululaisten vanavedessä he astuivat portista hyvin hoidettujen puiden reunustamalle leveälle kujalle, joka veisi heidät linnaan.
"No niin, täällä ollaan taas", Skye mutisi. Sethin vastauksesta ei saanut selvää.
"Minä olen kuitenkin sinun kanssasi, ei sinun tarvitse ihan yksinäsi olla", tyttö lupasi, eikä tiennyt, yrittikö lohduttaa enemmän itseään vai Sethiä. Ilma oli hiljainen ja tuntui viileältä, mutta se taisi johtua väsymyksestä.

"Skyeee!"
Tuskin Skye oli ehtinyt saada linnan valtaisan pääoven näkyviinsä, kun jostakin tyhjästä hänen kimppuunsa syöksyi ruskea kiharapilvi, jonka hän tiesi Rhiannoniksi. He halasivat toisiaan pitkään, ja Skye oli vähällä purskahtaa itkuun pelkästä jälleennäkemisen riemusta. Rhiannon oli melko lailla hänen kokoisensa, hivenen lyhyempi, mutta lihaksikkaampi, ruskeahiuksinen ja -silmäinen tyttö, josta oli jo ensimmäisellä kouluviikolla vuosia sitten tullut hänen ystävänsä. Skye ihaili tämän kuritonta hiuspehkoa ja pikkutarkkaa eyelinerin jälkeä. Rhiannon oli ratsastaja ja sen lisäksi huikean taitava valokuvaaja. Kumpikaan ei ollut velä irroittanut otettaan, kun Skye jo riuhtaistiin muualle. Se oli Finnley, melkein Sethin pituinen, mutta skandinaavisemman näköinen, vaalea ja harteikas, pukinpartainen poika, jonka erikoisalaa oli valaistus- ja äänitekniikka.
"Älä murskaa minua!" Skye pihisi tatuoitujen käsivarsien puserruksessa, ja Finnley hellitti. Skye katsoi ystäviään onnellisena. Kumpikaan ei näyttänyt muuttuneen ollenkaan. Kun kuulumisten vaihdosta ei tahtonut tulla loppua, hän ihmetteli ääneen, kuinka toiset tarkenivat koleassa illassa vain paitahihasillaan. Päätettiin lähteä sisälle ja iltapalalle. Silloin Rhiannon ja Finnleykin huomasivat Sethin, joka seisoskeli sivummalla. Skyen sydäntä raastoi. Hän tunsi itsensä petturiksi vietettyään ensin koko päivän Sethin kanssa, mutta oli heti koululle päästyään lähdössä muiden mukaan. Seth ei heidän kanssaan tulisi vaikka pyydettäisiin, sen hän tiesi.
"Menkää varaamaan pöytä, tulen vähän ajan päästä. Pitää viedä tavarat ylös", hän sanoi Rhiannonille ja Finnleylle, jotka ymmärsivät yskän ja menivät menojaan.

Skye kääntyi Sethin puoleen ja katsoi tätä pitkään.
"Kai sinä tiedät, etten minä jätä sinua?" hän kysyi helpottaakseen omaa syyllisyyttään. "Jätit jo!" kaikui kuitenkin itsesyytös hänen päässään, ja hän koetti parhaansa mukaan salata sen pojalta.
"Et ole jättänyt tähänkään mennessä", Seth hymähti, "Enkä varmasti pääsisi sinusta eroon, vaikka haluaisinkin - ei sillä, että haluaisin. Älä ole huolissasi, kyllä minä selviän. Hyvä, että sinulla on kavereita. Ansaitset heidät."
"Kyllä sinäkin ansaitset! Tulisit meidän kanssa..." Skye aloitti heidän siirtyessään silmiähivelevän koristeelliseen eteishalliin. Siellä kaikuivat monet askeleet ja ihmisten äänet. Lattia kiilsi kuin vastavahattuna, mitä se varmasti olikin. Skye antoi katseensa liukua holvikaaria myöten korkealla kohoavaan kattoon. Näky oli aina yhtä vaikuttava, tulija tiesi varmasti astuneensa ihan oikeaan linnaan. He ilmoittautuivat kansliaan, saivat huoneidensa avaimet ja lähtivät hissillä ylempiin kerroksiin.
"En minä sovi joukkoon", Seth tokaisi lyhyesti, eikä kumpikaan jatkanut aiheesta. Skye seisoi vaitonaisena ystävänsä vierellä ja tutki hissin kiiltävää lattiaa. He olivat vääntäneet asiasta monta kertaa, mutta Seth oli itsepäisesti sitä mieltä, ettei kannattanut edes yrittää. Oli myös totta, että Finnley ja Rhiannon suhtautuivat poikaan hiukan jähmeästi. Seth ei ollut järin vieraskorea, eikä välttämättä helpoin lähestyttävä.
"Älä nyt sure, olenhan minä selvinnyt tähänkin asti", Seth naurahti kevyesti ja vetäisi tytön kainaloonsa ennen kuin he erosivat hissin edustalla omiin käytäviinsä. Skye tyytyi hymähtämään ja toivotti varmuuden vuoksi hyvää yötä ja koulun alkua. Hän ei uskonut pääsevänsä pojan kanssa puheisiin enää saman illan aikana.

Iltapala oli jo hyvässä vauhdissa Skyen saapuessa ruokalaan. Koulun siivoojat olivat tuttuun tapaan pyyhkineet pölyt ja tuulettaneet asuinhuoneet aiemmin päivällä ennen oppilaiden saapumista, joten Skyen ei ollut tarvinnut kuin laittaa puhtaat lakanat sänkyynsä ja purkaa välttämättömimmät tavaransa. Loput ehtisi myöhemmin. Hänen oli kovasti tehnyt mieli jäädä niille sijoilleen nukkumaan, mutta velvollisuudet kutsuivat. Hän pysähtyi ruokalan ovelle yrittäen paikantaa ystävänsä. Salin lasinen katto näytti mustalta, kun ulkona oli pimeää, mutta sisätilojen valot ja kultaiset koristeet loivat sen alle lämpimän tunnelman. Kaikkialla kiiri vilkas puheensorina, kun joka ainoassa pöydässä vaihdettiin kuulumisia, naurettiin, ja ehkä vähän itkettiinkin. Tältä Harry Potterista oli täytynyt tuntua astuttuaan Tylypahkan Suureen saliin. Puhelin tärisi vaativasti.
"Vasen!" Rhiannon viestitti. Skye katsoi vasemmalle ja hetken silmäiltyään bongasi Finnleyn vaalean hiuspörrön pylvään vieressä sijaitsevasta pienestä pyöreästä pöydästä - heidän vakiopaikastaan. Hän nyökkäsi muille ja lähti hakemaan syötävää. Ruokala oli majesteettinen, mutta itse ruokailut eivät olleet Skyen mieleen. Liian usein paikalla oli liian paljon väkeä. Hän inhosi jonottamista ja pelkäsi aina pudottavansa tarjottimensa tai tekevänsä jotain muuta typerää. Kaiken tahdonvoimansa keskittäen tyttö yritti näyttää normaalilta ja huolettomalta. Hän valitsi vain paahtoleivän ja päällisiä ja ison mukillisen teetä. Mukien koko tosiaan oli kiitoksen aihe: ne eivät olleet mitään pikkiriikkisiä, kullattuja edustusruusukuppeja, vaan kunnollisia sammioita, joihin oli melkein mahdollista hukuttautua. Sellaisia, kuin teekuppien kuuluikin olla!

Skye pääsi ystäviensä luo ilman välikohtauksia ja huokaisi helpotuksesta - kuten joka kerta samasta koitoksesta selviydyttyään. Pyöreän pöydän ritarit olivat nyt kaikki koolla ja koko kesän kuulumiset oli tietenkin kerrattava ja kerrottava uudelleen. Keskustelun lomassa Skye vilkuili ympärilleen etsien katseellaan Sethiä. Pitkää poikaa ei yleensä ollut järin vaikea erottaa näinkään suuresta ihmismassasta. Tällä kertaa se silti oli hieman haastavaa, sillä Sethin edessä istui tummaihoinen, vähintään yhtä pitkä ja vielä Finnleyäkin leveäharteisempi tyyppi. Solomon Pearce, Skye muisti, koripalloilija, kuten myös Seth. Nuo kaksi näyttivät keskustelevan jostain, arvatenkin omasta lajistaan. Aiheesta viis, Skye oli hyvillään, että Seth oli saanut seuraa, eikä tämän tarvinnut olla yksin. Se helpotti hänen omaa oloaan. Keventynein sydämin hän jatkoi juttua, kun Ritareihin liittyi vielä irlantilaisittain punatukkainen Ashley, joka silloin tällöin vietti aikaansa heidän kanssaan.
"Onhan Andy täällä?" Skye kysyi heti.
"Väitätkö sinä, että olet ikävöinyt enemmän Andya kuin meitä?" Finnley kysyi muka loukkaantuneena.
"Sinä sen sanoit", Skye vastasi virnistellen, "Ja entäs jos olenkin?"
"Tulee aamulla kimppakyydillä muutaman muun kanssa", Ashley vastasi alkuperäiseen kysymykseen hymynkare kasvoillaan. Skye antoi naamansa venähtää saaden muut hymisemään huvittuneina.
"Älä huoli, kyllä te huomenna tapaatte!" Ashley lohdutti.

Nimi: Eva

04.04.2019 23:40
Luku 8

Evan puhelin soi varhain aamulla ja uninen tyttö heräsi soittoon. Nopeasti hieraisten silmiään brunette nosti kännykkänsä ja katsoi, kuka hänelle soitti niin aikaisin. Äiti soitti.
“Huomenta”, Eva sanoi puhelimeen ja haukotteli suuresti. Evan äiti puhelun toisessa päässä itki hysteerisesti ja hän yritti kertoa jotain, mutta ei saanut sanojaan suusta.
“Äiti, mitä on tapahtunut?”
“Robert”, Natalia sai sanottua itkunsa lomasta ja Evalle nousi pieni paniikki. Mitä hänen isoveljelleen on käynyt?
“Hän on tällä hetkellä sairaalassa”, Natalia itki lisää ja Evan paniikki vain kohosi. Evan äiti kokosi itseään ja lopetti väkisin itkun hetkeksi.
“Rob joutui auto-onnettomuuteen. Hän kyllä selviää, mutta hänelle voi jäädä pysyviä vammoja.”
Natalia purskahti taas itkuun. Eva ei voinut uskoa korviaan. Hänen oli heti lähdettävä Amerikaan katsomaan veljeään!
“Minä pyydän koulusta lomaa ja tulen sitten seuraavalla lennolla sinne.”
“Ei, et tule. Soitin jo rehtorille ja kerroin, että sinun ei pidä tulla. Sinun on parempi olla siellä”, Natalia vaikeroi hieman ja Eva ymmärsi äitiään. Kesäloman loputtua Eva lähti hyvin vihaisena isälleen takaisin Aislingiin. He riitelivät- tuttuun tapaan, mutta tämä kerta oli paljon aggressiivisempi. Nuori tyttö ei kuitenkaan tajunnut, miksi hän ei voisi tulla tapaamaan omaa, rakasta veljeään jolle Eva avautuu joskus asioistaan? Vastausta tähän kysymykseen Eva ei edes saanut tietää.
“Tule katsomaan Robertia myöhemmin, kun hän on paremmassa kunnossa. Minun on kuitenkin mentävä, hei sitten Eva. Rakastan sinua.”
Ja niin äiti sulki puhelimen. Eva oli täysin shokin ja paniikin valtaama. Hänen veljensä oli sairaalassa, tokenemassa auto-onnettomuudesta. Eva purskahti itkuun. Kaikki tuntui olevan sekaisin.
Noin kuukausi sitten, Darekilla oli syntymäpäivät. Hän täytti 17 vuotta. He olivat viettäneet pojan syntymäpäiviä yhdessä, mutta heidän välillään ei ollut kaikki hyvin. Darek oli ollut tosi poissaoleva ja hänet on nähty kuulemma jonkun toisen tytön kanssa aiemmin. Eva ei tiennyt, mitä tehdä. Hän ei ollut varma omista tunteista, tai oliko tunteita enää. Eva alkoi olla hukassa, eikä ymmärtänyt itsekään mitään. Nyt hänen veljensä on sairaalassa ja kaikki tuntuu kaatuvan juuri tämän nuoren tytön niskoille.
Eva vilkaisi lukujärjestystään ja onnekseen huomasi, että tunnit alkoivat kymmeneltä. Kello oli sillä hetkellä vähän yli kuuden, joten Eva käpertyi itkien peittonsa alle ja nukahti nopeasti.

Eva heräsi puoli kymmeneltä herätykseen ja teki tavalliset aamutoimet. Tottuneesti Eva puki jotkut legginsit ja hupparin ja otti Niken air maxit kenkä hyllystä. Meikata Eva ei jaksanut ja hiukset Eva laittoi vain sotkuiselle nutturalle. Evan kasvoista selkeästi näki että Eva oli itkenyt, mutta Eva ei antanut asian häiritä vaan lähti koululaukku mukanaan ulos huoneestaan kohti ensimmäisen tunnin luokkaa. Matkalla Eva selasi vielä puhelintaan ja luokan oven kohdalla Eva luikahti nopeasti omaan luokkaansa, kerrankin ajoissa. Oli fysiikkaa ja Evaa ei kiinnostanut. Vaikka oikeasti hän piti fysiikasta, hyvinkin paljon mutta tänään hänellä oli sellainen fiilis, ettei häntä kiinnostanut mikään. Oli se ymmärrettävää, mutta Eva halusi panostaa kouluun. Tai, edes kouluun.
“Avatkaa lukukirjat sivulta 153” fysiikan opettaja sanoi kovaan ääneen luokan etupuolella. Raskaasti huokaisten Eva avasi kirjansa ja vilkaisi sivua. Eva ei tajunnut sanaakaan. Opettaja luokan edessä kertoi tunnin asiat, kävi läpi teoriaosuuden ja oli aika opiskella. Evalla pyöri aivan muut asiat mielessä. Hän kävi uudestaan ja uudestaan läpi elämänkertansa ja Eva tunsi syvää yksinäisyyttä. Hän oli menettänyt entiset kaverit, kun oli muuttanut tänne. Hän oli pilannut viimeisenkin mahdollisuuden parantaa isänsä kanssa välejä. Hän menetti yhden kaveriporukan täältäpäin, Miken ja muut. Darek on myös ollut tosi etäinen. Kaiken lisäksi tytön veli on sairaalassa.
Eva kävi pulpetille makaamaan, naama käsiensä päälle. Tyttö melkein nukahti paikalleen, kunnes joku tökkäsi Evaa pienesti olkapäähän.
Eva nosti katseensa ja näki edessään seisovan Isabel Blanchen, fysiikan opettajan, josta Eva oikeasti piti.
“Huomenta”, nainen sanoi hiljaa hieman hymyillen. Eva kohautti kulmansa nopeasti ja katsoi muualle luokkaa ärtyneesti. Isabel laskeutui kyykkyyn Evan viereen.
“Onko kaikki hyvin?”
Eva pohti mielessään, kertoisiko hän totuuden vaiko sanoisi vain, että kaikki on hyvin. Tosin, tämä opettaja halusi vain auttaa. Lisäksi hänellä on vaitiolovelvollisuus.
“Kaikki on hyvin, nukuin vain huonosti”, Eva vastasi kääntäen päänsä opettajaa päin ja hymyili pienesti tekohymyä. Evan teki mieli itkeä ja huutaa ja repiä itsensä kahtia. Kaikki oli tällä hetkellä aivan sekaisin, eikä hän pysty puhumaan siitä kenellekään. Oikeastaan kyllä Eva pystyisi puhumaan olostaan, mutta Evan kohdalla, tyttö ei luottanut kehenkään. Paitsi Darekiin, mutta hän oli jossain, ties missä, hän ei edes vastannut Evan soittamiin puheluihin.
“Et ole yleensä noin poissaoleva. Oletko aivan varma olostasi? Kyllä sinä tiedät, että opettajilla on vaitiolovelvollisuus. En ole kertomassa kenellekään.”
Fysiikan opettaja vaikutti juuri lukeneen Evan ajatukset ja Eva empi vastaustaan.
“Kyllä, kaikki on aivan mahtavasti. Nyt vain tsemppaan itseäni ja teen nämä tehtävät”, Eva vastasi hieman vastahakoisesti ja hymyili taas tekohymyään opettajalle. Isabel silitti pari kertaa Evan olkapäätä ja nyökkäsi pienesti. Sen jälkeen opettaja lähti kiertelemään luokkaa ja yritti pistää luokan äänekkäintä poikaporukkaa hiljaiseksi. Eva pudisti itsekseen päätä ja vilkaisi kelloa. Tuntia oli mennyt jo puoli tuntia, eikä Alessia, Evan parasta kaveria näkynyt missään.
Eva nosti puhelimensä pöydälle ja laittoi Alessille viestin, että missä tämä on. Vastausta ei kuulunut viiteen minuuttiin, ja Eva alkoi turhauttamaan. Samalla Eva tunsi, että hänelle olisi pian tulossa paniikkikohtaus. Niinpä Eva pyysi lupaa lähteä tunnilta noin kymmenen minuuttia ennen tunnin loppua sanoen, että hänellä on tosi huono olo.
Eva istahti käytävälle ja käytävät olivat vielä hetken hiljaisia. Eva istui jalat leveällä, pää käsien varassa jalkojen välissä. Eva hengitteli rauhassa henkeä ja hengitti välillä syvään. Eva alkoi samassa itkemään. Itkemään oloaan pois, jota hän on pidätellyt sisällään jo pidempään. Eva ei jaksanut enää. Kaikki oli nuorelle tytölle liikaa. Aivan liikaa.
“Ootko kunnossa, Eva?” tuttu, matala miesääni kysyi Evalta Evan edestä. Eva säpsähti ja pyyhki nopeasti kyyneleet, muttei nostanut katsettaan. Hän tunnisti selkeästi kuka puhuja oli. Hän oli Darek. Darek Hartz. Evan oli vaikea pidätellä uudestaan purskahtavaa itkuaan, mutta hän hillitsi itsensä.
“Eva? Onko jotain sattunut?”
Eva hengitti syvään suun kautta ja sulki silmänsä.
“Milloin sua on alkanut kiinnostamaan?” Eva sanoi ivallisella äänensävyllä. Ei hänen ollut tarkoitus olla tyly, mutta Eva ei enää tiennyt mitään, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai mitä hänen olisi pitänyt edes ajatella.
Darek huokaisi syvään ja istahti Evan vierelle penkille.
“Kuule, mulla on ollu täs kaikenlaista”, Darek vastasi tyynesti ja Evan teki mieli lyödä poikaa. Eva nosti itkuiset silmänsä ja tuijotti Darekia, pidätellen itkua. Darek ei näyttänyt olevan moksiskaan.
“Miks sä selität jotain mikä ei oo totta?” Eva pisti takaisin, itkuisella äänellä. Evaa ei edes kiinnostanut kun luokista alkoi valumaan oppilaita.
“Miks mä en puhuis totta?” Darek naurahti takaisin ja laittoi käden tytön olkapäälle. Eva kääntyi niin, että käsi putosi ja Darek katsoi Evaa nyt jo ärtyneemmällä ilmeellä.
“Mitä sä teet jonkun toisen muijan kaa jos sua ois oikeesti kiinnostanut”, Eva sanoi lujasti jo hieman korottaen ääntä. Darek huokaisi ja pudisti hieman päätään.
“Mä oon yrittänyt selvitellä asioita.”
“Mitä asioita? Jonkun toisen kaa? Mä luulin et sä luotat muhun, niinku mä luotin suhun. Onks tää kaikki ollu vaa turhaa?” Eva puhui entistä kovempaa ja Darek alkoi vilkuilemaan ympärilleen, ettei kukaan vain olisi kuullut.
“Eva, ole hiljaa tai mennään mun huoneeseen juttelemaan. Mä tiiän etten oo ollu läsnä mut mä haluun korjata asian. Nyt heti.”
Darek puhui sellaisella äänensävyllä, että Evan teki mieli vain halata poikaa ja antaa anteeksi nämä päivät, viikot kun Darek ei ole puhunut Evalle sanaakaan. Kuitenkin Eva sai pitää itsensä kurissa ja vastasi taas tylysti;
“Meillä ei ole mitään juteltavaa.”
Darekin kasvoille tuli hämmentynyt ja mitäänsanomaton ilme. Tyynesti Eva vain hymähti, kokosi tavaransa ja lähti kohti seuraavan tunnin luokkaa, vaikka hänen tekikin mieli lähteä etsimään Alessia tai sitten tyttö olisi mielellään mennyt omaan huoneeseen nukkumaan ja esittämään kuumeista. Kuitenkin Eva halusi vähän muuta ajateltavaa, vaikka ajateltava olisikin koulu, joten hän menikin suoraan matematiikan luokkaan sen kummemmin miettimättä.

Päivä oli mennyt Evan mielestä turhankin hitaasti. Tunnit olivat veteliä, mutta onneksi Evan mieltä piristämään tuli melkein kaksi tuntia myöhässä oleva Aless. Kun tytöltä kysyi, missä hän oli, hän vain vastasi, että omilla asioilla. Sen kummemmin Eva ei asiaa tytöltä enää kysellyt vaikka miettikin, että mikä oli taas niin tärkeää. Tosin, Eva teki itsekin samaa joten oli varmasti aika turhaa olettaa, että toinenkaan kertoisi totuutta.
Tuo lyhyt, blondi tukkainen ja luonnonkaunis Aless Petrova, kertoi Evalle hänen uudesta poikaystävästä ja Eva joutui kuuntelemaan hänen ihailuaan kyseistä poikaa kohtaan.
“Siis ei herranjumala, sen vatsalihakset on iha törkeen hyvät, mä näin ne ku se tuli suihkusta!” Aless hihitti ja Eva ei voinut olla miettimättä silloin häntä ja Darekia. Miten ihanaa heillä oli ollut, miten läheisiä he olivat olleet. Heidän suhteensa ylipäätään oli tosi monimutkainen. Tai suhde ja suhde, ei Eva ole rehellisesti sanottuna varma, olivatko he edes yhdessä missään vaiheessa. No, eivät ainakaan enää olleet.
“Eva, sun on pakko nähdä Dan!” Aless nauroi ja tarttui Evaa kädestä. Eva naurahti kaverilleen, oli kiva nähdä joku noin onnellisena.
“Toki. Missäs hän asuu?”
“Hän asuu Limerickistä noin 40 kilometriä länteen. Hän voisi tulla Limerickiin ja tavataan hänet siellä yhdessä? Jos mentäisiin perjantaina heti koulun jälkeen?”
Eva vain nyökkäsi ja vastasi myöntävästi, että hänelle sopii. Aless hihkaisi ja halasi pikaisesti Evaa, ja alkoi sitten näpyttelemään kännykkäänsä. Ilmeisesti laittoi viestiä Danille, että sopiiko perjantai, sillä pian Aless huudahti:
“Danille sopii!”
Eva nauroi hyvälle kaverilleen. Eva oli onnellinen kaverista, joka vei tytön ajatukset muualle.
“Meillä on kohta päivällinen”, Aless tuhahti. Eva vilkaisi valkoista rannekelloaan myös ja totesi Alessin olevan oikeassa. Tytöt päättivät olla vielä hetken heidän luokkansa omassa oleskeluhuoneessa, ennen kuin he olisivat lähteneet syömään. Oleskeluhuoneessa oli kaksikon lisäksi kaksi kaveriporukkaa ja muutamat kirjaa lukevat oppilaat istuivat vieretysten hiljaa. Yhdestä kaveriporukasta heitettiin Alessia ja Evaa päin paperipallo ja Eva katsoi porukkaa ärtyneesti. Porukassa oli neljä tyttöä ja kaksi poikaa ja pojat näyttivät säikähtäneiltä. Eva kohotti toista kulmakarvaansa, otti paperipallon käsiinsä ja heitti pallon yhden tytön otsaan.
“Miks sä heitit mua tolla?” tyttö ärähti kovaäänisesti ja Eva pyöräytti silmiään.
“Katso ensin itse, ketä päin heittelet paperipallolla.”
“Se en ollu minä vaan Nico!” tyttö huudahti ja osoitti toista, pisamista, oranssitukkaista poikaa joka näytti punastuvan.
“E-ei o-ollut t-tarkoitus”, poika änkytti ja näytti häpeävän.
“Olisit voinut edes sanoa porkkana kaverillesi, ettei kannata heitellä paperipallolla toisia”, Eva ärähti ja Aless tirskahti, kun Eva sanoi “porkkana kaveri”.
“Miks oot noin äree? Rauhotu, ootko puutteessa vai mikä nyt noin näyttää vituttavan?” toinen tytöistä sanoi ivallisesti kaverinsa tueksi ja Eva hymyili tytöille vinosti.
“Näytänkö mä siltä et mä oisin puutteessa?”
Porukka hieman hiljeni, mutta sama tyttö kuitenkin nyökkäsi hetken päästä. Eva naurahti ja Aless vain katsoi tilannetta sivusta.
“Vittu mikä ämmä”, Eva kuuli kolmannen tytön sanovan.
“Onks se susta huono juttu?” Eva kysyi esittäen hämmentynyttä. Tuo kolmas tyttö, aika samannäköinen kuin Eva, oli vain hiljaa ja katsoi porukkaa, kuin kysyen apua.
“Mutta, oli kiva rupatella. Nimeni on Eva, jos on asiaa, voitte aina nykäistä hihasta ja kertoa asianne. Nyt menemme kaverini kanssa syömään”, Eva sanoi hyvin leveästi hymyillen ja lähti oleskeluhuoneesta Aless vierellä. Aless vain nauroi ja Eva tirskui.
“Näitkö sä niitten ilmeet!” Aless vain huusi ja nauroi tosi kovaa. Eva naurahti ja katsoi ympärilleen ja varoi törmäämästä kehenkään. Tilanne oli Evankin mielestä huvittava.
Alessin ja Evan kävellessä portaita alas ruokasaliin, törkeän monta oppilasta tulivat heitä vastaan portaissa niin, että Eva joutui väistelemään ihmisiä oikein huolella. Kun väkijoukko alkoi hälvetä, Evan tuleva ahdistuskohtaus myös hälveni ja hän pystyi taas rentoutumaan.
“Ihan törkeen paljon ihmisiä”, Aless sanoi kovaan niin, että Evakin kuulisi sen. Eva vain nyökkäsi ja jatkoi kävelemistä. Pian portaissa tuli vastaan Darek. Eva tunnisti pojan heti, kun näki vain tämän hiukset ja Eva meni pieneen paniikkiin. Kun Darek tuli Evan kohdalle, Eva katsoi maahan jatkaen silti kävelyä ja oli kuin ei olisi huomannutkaan Darekia, vaikka se oli ilmiselvää, että oli nähnyt hänet. Eva oikein huokaisi helpotuksesta, kun oli kävellyt Darekin ohi. Aless toki tiesi Evan ja Darekin tilanteen, koska Eva oli alkanut luottamaan tyttöön ja on puhunut tälle joistain asioista. Siksi Aless ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota äskeiseen ja niin oli ehkä parempikin.
Ruokasalissa Eva ja Aless joutuivat jonottamaan hetken ja sinä aikana he arvostelivat muiden oppilaiden ulkonäköä ja nauroivat omille jutuilleen.
“Näätkö ton, hedelmäsalaatin näkösen tyypin?” Aless kysyi hiljaa nyökäten yhteen pöytään, jossa istui poika hyvin värikkäissä vaatteissa ja Evan oli vaikea pidättää hyvin kovaa ja kantavaa nauruaan ja tyttö joutui nostamaan kätensä suunsa eteen, että nauru tukahtuisi edes vähän. Tytöt ottivat tarjottimet, aterimet ja mättäsivät lautasilleen perunamuusia ja lihapyöryköitä. Ruoka oli halpaa, mutta myös yllättävän hyvää kouluruoaksi.
Tytöt istuivat takana olevaan pöytään. Se oli ainoita pöytiä, jotka olivat vapaana. Tähän aikaan ruokasali oli täynnä ihmisiä. Ruokailu meni tytöillä muitta mutkitta, he vain puhuivat seuraavan päivän liikuntatunneista eivätkä tällä kertaa kiinnittäneet huomiota muiden ihmisten vaatetukseen.

Päivällisen jälkeen Aless oli mennyt opettajanhuoneeseen tekemään vaihdoksia omiin valinnaisaineisiin ja sillävälin Eva päätti mennä omaan huoneeseen, kysymään äidiltään Robertin vointia ja kerrankin tyttö voisi tehdä läksyt aikaiseen ettei taas tarvitsisi valvoa puoltayötä läksyjen parissa.
Eva teki hyvin pitkään läksyjään, koska tyttö samaan aikaan oli tekstannut kavereidensa kanssa ja puhui Skypessä Alessin kanssa, joka oli mennyt omaan huoneeseen ja niin tytöt tekivät läksyt yhdessä. Tai no, läksyjen yhdessä teko meni lopulta siihen, että Eva joutui näyttämään Alessille kaikki vastaukset, koska Evalla oli kiire palauttaa kemian esitelmä, jossa ei saanut käyttää internetiä. Työ oli tehtävä koneella ja se piti lähettää opettajalle ennen päivän vaihtumista. Eva pohti, jos hän silti etsisi netistä tietoa, muokkaisi lauseita ja kertoisi, että lähteenä ovat toimineet kirjat. Kuitenkin Eva halusi hyvät arvosanat kemiasta, joten tyttö veti nopeasti flip flopit jalkaansa ja pinkaisi huoneestaan alimpaan kerrokseen, kirjastoon. Eva meni nopeasti ja kätevästi hissillä. Kello oli noin puoli kymmenen, eli kirjasto olisi varmaan vielä avoinna. Hissin ovien avautuessa, Eva pika käveli aulan läpi kirjastoon ja aula tuntui olevan hieman pelottava, sillä nyt Eva kuuli vain hänet itsensä ja hänen omat kenkänsä lattialla. Eva kiitti mielessään, että kirjasto oli avoinna ja Eva alkoi suoraan etsimään jonkinlaista tietokirjaa erilaisista kemian tietokirjaa, jossa kerrottaisiin kaikista alkuaineista ja niihin liittyvästä nippeli tiedosta ja muusta hyödyllisestä. Eva löysi kirjoja kolme kappaletta, jokainen oli paksu kirja ja hieman pölyisiä, niitä ei olla varmastikaan nostettu hyllystä pitkään aikaan. Sitten Eva meni lainaamaan kirjat ja säikähti melkein kuollakseen, kun brunette tyttö näki Darekin selailemassa yhdellä hyllyllä kirjoja. Eva oli kuin päähän lyöty. Ensinnäkin, mitä Darek tekee kirjastossa? Ei häntä ole ennenkään kiinnostanut koulu, saatika lukeminen. Silti Darek näytti etsivän jotain kirjaa kuumeisesti. Eva meni pikaisesti lainaamaan kirjat ja oli lähdössä pois, kun Darek melkein törmäsi tyttöön tullessaan yhtäkkiä paikalle hyllyjen välistä.
“Kirjoja lainaamassa”, poika puhui omalla, viettelevällä äänellä ja Evaa hermostutti. Tyttö vilkaisi, oliko Darek löytänyt etsimänsä ja ilmeisesti oli - pojalla oli sylissään yksi kirja, jonka nimeä Eva ei nähnyt lukea.
“Joo, kemian esitelmää varten”, Eva sanoi lyhyesti ja kylmästi ja oli kävelemässä Darekin ohi ja sen jälkeen pois kirjastosta, mutta Darekin huudahdus sai Evan pysähtymään.
“Voidaanko puhua, Eva?”
Eva meni taas pieneen paniikkiin. Tuntui oudolta ja väärältä kuulla kaiken tämän jälkeen, Darekin suusta Evan oman nimen.
“Mistä?” Eva kysyi taas kylmällä äänensävyllä ja itsevarmasti, kääntyen Darekiin päin. Tyttö tavoitti pojan kanssa katsekontaktin ja brunette ei osannut oikein tulkita noita silmiä. Ne olivat sekavat ja näytti, kuin Darek olisi käynyt mielessään paljon asioita tällä hetkellä. Darek huokaisi raskaasti.
“Ai mistäkö? Meistä tietenkin”, Darek sanoi ja hymyili pienesti. Sen verran Eva tunsi Darekia, että tunnisti hymyn olevan tekohymy.
“Sä et ollu tosissas”, Eva sanoi takaisin. Eva ei uskonut Darekin puhetta, ei uskonut, että heillä olisi välttämättä mahdollisuutta eikä välttämättä mahdollisuutta selvittää tämä kaikki. Tai jos oli mahdollisuus, niin kyseessä on oltava tosi hyvä syy.
Darek avasi suunsa ja oli aikeissaan selittää asiaa, mutta sulki suunsa kun Eva jatkoi;
“Mutta tällä hetkellä mä en tarvii sun vastauksii. En nyt. Mulla ei oo aikaa sellaiseen.”
Darek näytti hieman tyrmistyneeltä, mutta nyökkäsi sitten.
“Laita vaikka viestiä, kun oot valmis puhumaan.” Sen lauseen jälkeen, Darek kääntyi lainaamaan kirjojaan. Eva jäi vielä hetkeksi tuijottamaan pojan menoa ja sitten vilkaisi kelloaan. Kello oli jo kymmentä vaille kymmenen, Evalla oli hyvin kiire tehdä esitelmä. Niinpä Eva juoksi taas hiljaisen aulan läpi hisseille ja taas hissin avauduttua, Eva juoksi omalle huoneelle ja suoraa päätä alkoi tekemään esitelmää hyvin nopeasti.

Eva oli nukahtanut vahingossa pian esitelmän lähettämisen jälkeen, kun tyttö oli luvannut itselleen, että katsoo “vain yhden youtube videon”. Tyttö oli kuitenkin nukahtanut jo kesken videon ja heräsi nyt aamulla kovaan koputukseen oveen.
Eva nousi istumaan sängylleen ja huusi; “Odota hetki.”
Eva katsoi rannekelloaan ja huomasi kellon olevan jo yli yhdeksän ja tytön tunnit olivat alkaneet jo kahdeksalta. Eva avasi nutturalla olleet hiukset, suoristi huppariaan ja avasi ovensa.
“Huomenta”, Eva sanoi oven takana seisovalle terveydenhoitajalle, Jenniferille. Nainen hymyili valloittavaa hymyään ja vastasi aamu tervehdykseen samalla tavalla.
“Alexander Brown laittoi minulle viestiä, ettet ole ollut tunnilla ja pyysi minua tarkistuttamaan, oletko sinä kipeä.”
“Aih, en ole kipeä. Nukahdin yöllä vahingossa, enkä muistanut laittaa herätystä päälle, nukuin siis pommiin”, Eva sanoi hieman tuskastellen ja hieroi silmistään rähmää.
“Hyvä on, vastaan Alexanderille, että olet nukkunut pommiin. Sinulla on varmasti kiire seuraavalle oppitunnille. Hyvää päivänjatkoa!”
Eva vastasi opettajalle vain hymyllä ja laittoi sitten oven kiinni. Evalla oli kiire. Tyttö ei käynyt suihkussa eikä harjannut hiuksiaan. Eva vaihtoi vain eiliset vaatteet, college-housuihin ja tiukkaan pitkähihaiseen paitaan ja suloi laukkuunsa kaikki tänään tarvittavat koulukirjat. Sitten Eva pinkoi kohti luokkaa, jossa opetettiin psykologia. Matkalla luokkaan, Eva teki takkuisista hiuksistaan sotkunutturan ja Eva vilkaisi kelloaan. Tytöllä oli minuutti aikaa keretä luokkaan, ennen kuin hän olisi saanut myöhästymis merkinnän ja Evalla oli uhkaus, että jos tyttö kerrankin tulee myöhässä tunnille, hän joutuisi jälki-istuntoon. Eva vain toivoi, ettei joutuisi jälki-istuntoon pommiin nukkumisesta.
Psykologian luokkaan päästyä, Eva rojahti pulpetilleen hieman hengästyneenä. Tyttö ehti luokkaan juuri ennen kuin ovi ehti mennä lukkoon.
Tuntia oli mennyt noin viisi minuuttia, kun koulun kaiuttimista kuului kuulutus;
“Eva Rover, tulisitko käymään rehtorin kansliassa nyt heti.”
Eva huokaisi raskaasti ja hieroi vasemmalla kädellään otsaa, kun koko luokka oli kääntynyt katsomaan tyttöä. Eva vähät välitti tuijottavista oppilaista ja mitään sanomatta lähti luokasta kohti rehtorin kansliaa.
Kansliassa Evaa oli vastassa Nicky, koulun rehtori. Eva käveli itsevarmana nuorekkaan, vaaleahiuksisen naisen luo ja toivotti hyvät huomenet.
“Käy vain sisälle, Eva.”
Eva astui sisälle rehtorin kansliaan ja katsoi hieman ympärilleen. Kanslia vaikutti aika kotoisalta toimistolta.
“Istu vain siihen tuolille”, Nicky ohjeisti eikä Eva sanonut mitään, vaan istui tuolille hiljaa.
“Eli, sinähän tiesit että sinulla on ollut jo monta varoitusta myöhästymisestä ja että vielä yhdestä myöhästymisestä saisit jälki-istuntoa”, Nicky kysyi vähän kuin varmistaen ja katsoi samalla kulmiensa alta Evaa, kun etsi paperikasasta jotain.
“Tiesin”, Eva vastasi totuudenmukaisesti ja nuorukainen oli varma, että hän saisi nyt jälki-istuntoa.
“Olit ollut aamulla tunnin myöhässä etkä siis ollut englannin tunnilla. Mikä oli myöhästymisen syy?” Nicky kysyi ja veti samalla paperikasasta yhden paperin ja täytti sitä.
“Unohdin laittaa herätyskellon päälle”, Eva vastasi hieman tylysti.
“Niin just”, Nicky mumisi puoliksi itsekseen ja täytti paperin loppuun ja teki siitä kopiota.
“Sinulla on luvassa jälki-istuntoa ensi viikon torstaina heti koulun jälkeen. Tulet käymään minun kansliassa, niin kerron mitä sinun on tehtävä jotta voit suorittaa jälki-istuntosi. Onko sinulla ennenkin ollut vaikeuksia aamuisin? Meinaan ennen kuin tulit Aislingiin”, Nicky sanoi tavallisellaan, pirteällä tyylillään ja Eva huokaisi raskaasti kun sai tietää jälki-istunnostaan.
“Mä hädin tuskin kävin ees koulussa”, Eva myönsi tylyllä äänellä, mutta Nicky ei tainnut ottaa sitä kuuleviin korviinsa, vaan hymyili lempeästi tytölle.
“Niin, niin isäsikin kertoi saman.”
“Miks sä sit kysyit, jos kerran tiedät?” Eva vastasi ivallisesti ja huokaisi taas turhautuneena. Nicky hymähti ja otti kopioidun paperin kopiokoneesta ja ojensi paperin Evalle.
“Haluan että olet minulle rehellinen kouluasioistasi. Tässä on jälki-istunto paperisi. Muista tulla paikalle, muuten voit saada pahemman rangaistuksen. Jos olet kipeä, ilmoita siitä terveydenhuollolle ja sitten ilmoitat minulle, ettet pääse hoitamaan jälki-istuntoasi, hoidat sen sitten myöhemmin.”
Eva vain nyökkäsi hitaasti rehtorille samalla pika lukien paperin läpi.
“Okei. Voinko nyt lähteä?” Eva kysyi nyt jo rauhallisemmin. Nicky nyökkäsi.
“Voit lähteä, kiirehdi takaisin tunnille. Hyvää päivänjatkoa!” Nicky vielä huikkasi ja Eva vain vastasi samoin.
Ovella Eva kuitenkin pysähtyi ja kääntyi dramaattisesti takaisin rehtoria päin. Nicky näytti kysyvältä, mutta ei sanonut mitään.
“Onko vahingollinen myöhästyminen syy jälki-istuntoon?” Eva yritti ja Nicky vain tuhahti ja nyökkäsi pienesti. Sen jälkeen Eva vain kääntyi ja lähti kansliasta sulkien oven. Tyttöä ärsytti, ja syystäkin.
Eva lähti lopuille tunneille ja kertoessaan Alessille koko tarinan, tyttö vain nauroi. Hänestä oli kuulemma hauskaa, että Eva joutui jälki-istuntoon, Evaa vain ärsytti. Aless kuitenkin jäi Evalle yöksi, koska tyttö ei jaksanut nousta ja lähteä omaan huoneeseen, kello oli kuitenkin jo reilusti yli puolenyön ja hiljaisuuden aikaan ei saanut enää kävellä käytävillä. Ennen nukahtamista Eva ajatteli vielä Darekia ja tämän tuoksua. Eva salaa toivoi poikaa vierelleen, mutta tyssäsi ajatukset nopeasti muualle.

Nimi: Amora

02.03.2019 17:20
Luku 4

"Moi Rosa"
"Hei Amo! Mikäs sai sut soittelemaan? Äläkä sano ettei sulla ollut mitään, tunnen sut ja tiedän, että nyt on tosi kyseessä, kerrot kaiken", Rosa vastasi puhelimeeni.
"Mä en enää tiedä mitä teen. Koulun kuumin poika halus hengata mun kanssa, ja oltiin yhessä tallillakin ja ratsastamassa, mut miks en tunne yhtään vetoa sitä kohtaan?", sanon tuskastuneena Rosalle.
"Häh? Amo, keneen sä oot oikeen ihastunut, ja tiedän, että nyt oot todella ihastunut kunnolla, koska sä ihastut aina kaikkiin kuumiin poikiin", Rosa sanoi avaten äänihuuliaan.
"No kun, en mä tiiä. Se tässä onkin outoa", mumisin puhelimeen.
"Amo, kyllä sä tiiät. Tiedän ettet vaan haluu kertoa ja jos et kerro niin ei tästä tuu mitään", Rosa sepitti.
"Ei! Mä en suostu siihen. En todellakaan, sano etten oo ihastunut siihen?"
"Keneen? Ei se nyt voi olla niin paha, enhän mä ees tunne sieltä kettän paitsi... Oh God no Amo! Et oo tosissas...", Rosa voihkaisi.
"Tiedän, tiedän. Help!", sanoin tuskaisena.
"Unohdat sen jätkän. Vedät vaikka turpaan tai jotain", Rosa neuvoi.
"Oikeestaan se on tehty jo", sanoin hieman virne naamalla.
"Ei juma. Sä oot Amo kyllä äijä. Mut nyt mun pitää lopettaa, mutta muista, unohdat sen pojan. Oikeasti", Rosa sanoi ja painoi punaista nappia.
Laitoin puhelimeni housujeni taskuun ja lähdin pois huoneestani. Tänään tapaisin Demanin ja selvittäisin tunteeni, ja toivottavasti Nicolas ei tulisi sekoittamaan pakkaa.

Taivaalta ropisee hieman vettä. Avaan sateenvarjoni kävellessäni tallin kuraista pihaa pitkin. Win olisi niin kurainen. Kuikuilen nähdäkseni Demania, mutta toistaiseksi pojasta ei näy vilaustakaan. Haen tallista riimun ja kävelen perimmäiseen tarhaan. Win hörähtelee muutaman kerran terveisiksi. Silitin sen turpaa ja laitan riimun päähän.
"Moro!", tuttu ääni sanoo takanani.
"Ai moi Deman, ajattelinkin just sua", sanon pojalle.
"No mitäs siä?" poikaa kysyy.
"Ajattelin mennä ratsastaa Winin ja silleen en mitään ihmeellistä", vastasin.
"No mut miehän voin tul jeesaa sua, vähä hommailee ja sillee", poika hymäili.
Naurahdin hetken itsekseni. Poika puhui aina ihan pehmeitä. Lähdimme yhdessä tallia kohti. Poika käveli hevosen toisella puolella, ja silitteli ruunan kaulaa. Hevosmiehet, niin söpöjä.

Tallissa poika auttoi minua hoitamaan ponin ja laittamaan varusteet sille. Hän oli todella hyvä hevosten kanssa. Ne on sellasia noi saksalaiset. Kävelimme yhdessä kentälle, ja Deman oli enimmäkseen henkisenä tukena kun kiipesin selkään. Vetta ripotteli taivaalta, mutta poika halusi silti jäädä katsomaan ratsastustani. En pannut siitä pahakseni. Alkukäyntien jälkeen aloin verryttelemään ravissa melko pitkillä ohjilla. Win oli hieman pohkeen takana, joten muistutin sitä hieman raipan kanssa. Ruuna säpsähti hereille ja alkoi polkemaan paremmin takajalkojensa päällä. Otin hieman väistöjä ja avotaivutuksia, koska halusin tänään enimmäkseen saada hevosesta joustavan ja venyvän. Tein laukkaa aluksi kevyessä istunnassa, jotta Winin selällä olisi enemmän tilaa liikkua. Tein myös laukassa väistöjä. Kun olin saanut Winin hyvin avuille, ja taipuisaksi päätin lopettaa. Se oli tehnyt hyvin töitä.
"Hyvin meni", poika huikkasi kentän keskeltä.
Hymyilin vastaukseksi ja käänsin hevosen kaartoon ja hyppäsin pois selästä. Deman käveli luoksemme ja antoi Winille rapsutuksia.
"Haluuks siekin?", poika hymähti.
"Ai rapsutuksia? Kiitos tarjouksesta, mut en tarvii", sanoin hymyillen.
"Tiiäks oon miettiny tätä ja must se ei ois yhtää hullumpaa. Ja et sää ny varmaa haluis ees kieltäytyy", poika sanoi.
Katsoin poikaa suoraan silmiin. Jokin sisälläni sanoi, että älä tee mitään. Se olisi väärin poikaa kohtaan. Poika oli niin ihana. Poika käveli vierelleni ja otti käsistäni kiinni. Aloin hieman vapisemaan ja poika varmasti huomasi sen. Hän tuli lähemmäs. Poika otti vartalostani kiinni, ja suuteli minua. Olin hieman hämmentynyt.
"Tarviin nyt vähän omaa aikaa", sanoin ja lähdin ponin kanssa talliin. Poika jäi yksin seisomaan vesisateeseen. Minun oli paha olla.

Purin Winin varusteet ja heitin hevosen takaisin tarhaan loimien kera. Olisi aika palata koululle ja aloittaa päivän tunnit (olin siis saapunut tallille noin seitsemän aikoihin ehtiäkseni ratsastamaan). Lähdin kävelemään koululle päin. Ensiksi kävisin huoneessani vaihtamassa vaatteet. Pääsin vain koulun pihaa, kun joku käveli takanani. Askeleet kuuluivat takanani ja kukapa muukaan, kuin Nicolas se oli. Nopeutin kävelyvauhtiani, mutta poika pysyi hanakasti perässäni.
"Oota nyt", poika huusi.
En huomioinut hänen olemassa oloaan ja harpoin huoneeseeni. Laitoin oven kiinni ja toivoin pojan häipyvän. Vaihdoin nopeasti vaatteet ehtiäkseni seuraavalle tunnille. Otin pöytälaatikosta tarvitsemani kirjat, ja huitaisin ne reppuuni. Kello oli viittä vaille kymmenen, joten ensimmäinen tuntini alkaisi ihan pian.

Meillä oli ensimmäinen tunti matematiikka. Tietysti Nicolas virnuili luokan ovella.
"Anna mun olla", tiuskaisin pojalle.
"Näytät niin suloselta kun tiuskailet", poika virnuili.
Ignoorasin pojan ja istahdin tuolilleni. Halusin vain keskittyä tähän tuntiin. Nicolas kuitenkin istui takanani. Miksi? epäreilua. Poika käveli luokkaan perässäni.
"Mites menee sen sun poikaystävän, Demanin kanssa? sehän on ihan mulkku", poika tiuskaisi.
"Anteeks nyt vaan mut se ei oo mikään mun poikaystävä, ja se on ainakin mukavampi kun sä", sanoin ärtyneenä.
"Älä nyt, tiiän et tykkän musta mut en vaan haluu myöntää sitä", poika vihjaili.
"VOI NYT JUMALAUTA Äijä, jätä mut rauhaan", huusin pojalle melkein antaen turpaan - taas.
Koko luokka katsoi tällä hetkellä minua.
"Nicolas ja Amora ulos luokasta, nyt", opettaja huusi ja lensimme molemmat pihalle.
Katsoin poikaa ja halusin olla ihan suora.
"Mä en tiedä miten sä teet sen, mut sä oot ihan hemmetin kuuman näkönen ja mä en vaan voi olla ajattelematta sua koko ajan", sanoin pojalle.
"Mitä sä selität? Luuleks sä oikeesti et oisin kiinnostunut susta?" poika hymäili.
Katsoin pojan kirkkaisiin silmiin. Taas yksi syy Nicolaksen pilkata mua enemmän. Poika kuitenkin tuli lähemmäs minua ja sydämessäni kuohahti. Kaksi poikaa saman päivän aikana yrittää lähestyä minua? Pojan kädet koskivat omiani. En ollut koskaan ennen tuntenut mitään tällaista.
"Tieksä oot aika kaunis myös"
Poika otti kaulastani kiinni ja huuleni olivat vasten pojan huulia. Se tuntui niin hyvältä. Olisin halunnut olla siinä ikuisuuden. Yhtäkkiä näen Demanin kävelevän nurkan takaa ja poika pysähtyy katselemaan meitä. Työnnän Nicolaksen pois, ja juoksen pois käytävästä. Nicolas jää tyytyväisenä seisomaan käytävälle ja katsoo Demania. Näin kuinka vihaiselta Deman näytti. Miten aina onnistuin pilaamaan kaiken? Pirun Nicolas.

Nimi: Dale

27.12.2018 18:50
//Huom! Sisältää väkivaltaa, kiroilua, itsetuhoisuutta ja seksuaalissävytteistä tekstiä muutenkin, eikä ole muuten oikoluettu jälkikäteen joten onnea. Näiden varoitusten saattelemina hyvää tai huonoa lukuhetkeä. Kukin päättäköön itse! Tämän luvun kappaleeksi valikoitui Nothing But Thievesin I Need Air

Luku 48

Ei sitä niin paljon pitänyt tulla. Verta tuntui vain leviävän suuremmalle alueelle, tummana ja sakeana. Sekunnin sitä pystyi kuvittelemaan musteeksi, ainakin se tahrisi lattian samalla tavalla. He olivat täysin hiljaa, kuin äänieristetyssä huoneessa. Kukaan ei liikkunut, vain katkonainen hengitys rytmitti taustalla. Tutisin paikoillani, miehen kädessä oleva veitsi tiputti vielä veripisaroita jalkojen juureen. Yritin, yritin niin helvetisti ajatella, että ääni oli vain hana, josta tihkui vettä tiskialtaaseen. Vähitellen sekin hukkui pään kohinaan.
“Mitä sä teit?!” mies räjähti, kun oli ehkä saanut päässään sumplittua mitä juuri oli tapahtunut.
“EMMÄ TIEDÄ SE- SE VAAN TAPAHTU”, toinen kohautti hätääntyneenä olkapäitä, selkeä eläimellinen pelko välähti sen silmissä, jotka juuri ja juuri erotti hupun alta.
“EI HELVETTI, TÄN TAKIA MÄ EN LUOTA TEIHIN AMATÖÖREIHIN!” lyhyt, vanttera mies hoki ja huitoi käsillään, kuin kohtauksen saaneena. Se ärähti itselleen ja hieroi otsaansa, kiroten meidät kaikki alimpaan helvettiin.
“SE ON KUOLLU JO, EI VOI MITÄÄ!”, pidempi huppupäinen mies vauhkosi takaisin, ravistellen veripisaroita veitsestä, joita lensi vaatteillemme, ja naamallenikin. Yritin olla hengittämättä, kuin se saisi veren katoamaan kasvoiltani. Kääsin katseen maahan muodostuneeseen peiliin, joka kiilsi lamppujen alla.
“Nero, vie toi jonnekin, mietitää sit mitä helvettiä tehään tän amatöörin ja tän - tän sotkun kanssa”, mies huokaisi raskaasti, silmät tiukasti huppupäisessä hahmossa, joka näytti siltä kuin olisi yrittänyt tehdä itsestään mahdollisimman pienen. Minun ei olisi pitänyt edes olla siellä. En liittynyt tähän mitenkään. En ainakaan luullakseni, ja nyt minulla oli kaikesta huolimatta tuntemattoman verta ylläni.
“Milburn, mennään”, Nero sanoi ilman tunteen häivääkään, kyseenalaistamatta käskyä. “Ala tulla ny”, se repäisi paitani hihasta, mikä sai jalat viimein liikkeelle.
“Minne?” ääni tuntui kuiskaukselta äskettäiseen kanssakäymiseen verrattuna. Hain sen katsetta, ehkä siksi, että halusin nähdä senkin olevan samaa mieltä mun kanssa siitä, ettei tässä ollut mitään järkeä. Miten väärin tää kaikki oli.
“Andyn luo.” En saanut katsetta.
“Ei mennä sinne”, sain puristettua tyhjiltä tuntuvista keuhkoistani. Viimeisenä sinne. Murenisin varmaan sekunnissa sen edessä, kun se pelkällä katseellaan nauraisi mulle ja tuhahtaisi, että enkö ennen kuolleita ihmisiä oo nähnyt. Olinhan minä, mutten halunnut nähdä enempää.
“Mun kämpille sitte”, Nero tuhahti. Kävelin sen takana, huomasin miten senkin kädet oli puristuneet nyrkkiin. Löisipä se mut tajuttomaksi niillä, että pääsisin pois edes hetkeksi. Halusin ehdottaa, että mitä jos soitettaisiin kumminkin ambulanssi, tämähän oli kumminkin vain vahinko. Ei näin pitänyt käydä. Mutta sen tiesin paremmin kuin hyvin, ettei minnekään oltu soittamassa, eikä sitä kannattanut ehdottaa. Ei minulla - jos kellään ollut valtuuksia edes mainita sellaista. Niin se vain meni.

En silloin ollut tajunnut, että Nero oli aina ollut reilu. Nuorempana sitä ei vaan tajunnut. Nyt tajusin, että ihan samat asiat varmasti vaikutti siihenkin. Eri tavalla ehkä, mutta se oli nähnyt samat asiat, tiesi samat asiat. Silti se näytti olevan enemmän kasassa kuin minä koskaan olin, tai tulisin olemaan. Ja kaiken sen jälkeen se sama henkilö, varmana kuin kivimuuri istui nyt vieressä. Oli hassua, että me oltiin nähty niin paljon väärää, mutta silti siinä hetkessä oltaisiin voitu olla kuin mitkä tahansa parhaat kaverukset koulun oleskelutilassa. Mutta ei me oltu.
“Tiäkkö mitä”, se kääntyi mun puoleen, sekoittaen samalla korttipakkaa kädessään.
“No?”
“Olin tavallaan kateellinen sulle”, Nero myönsi ja iski pakan pöytään. Osa oli jo ehtinyt kerääntyä pöydän ääreen, minkä huomasi Neron äänen volyymistäkin. Tieto oli jotain uutta, sillä kukaan, toistan, kukaan ei ollut kateellinen Milburnin nulikalle yhtään mistään. Ainakaan aiemmin kukaan ei ollut siihen syytä nähnyt.
“Mistä?”
“No ihan siitä syystä, et uskalsit lähtee vaa, soittaa viel suutas kytilleki, kylhän sä tiesit mitä se tarkottas jos jäisit kii tai joutusit poseen?” mies sanoi kulmiensa alta, ja minun ollessa kerrankin hiirenhiljaa käytti tilaisuuden hyväksi ja jatkoi: “Nii… Ihan sen takia. Ei se mikää tyylikäs tai kunniakas lähtö ollu, mut lähit kumminki.”
“Hah toi saa sen kuulostaa siltä kuin olisin delannu. Oisit sä sit halunnu jo lähteä sieltä aiemmin?” kysyin aidosti kiinnostuneena. Nero oli aina vaikuttanut porukan varmalta tekijältä, joka ei pahemmin hekumoinut mahdollisuutta parempaan tulevaisuuteen Whitechapelin ulkopuolella. Olin kaiketi ollut väärässä siinäkin.
“Hah usko pois, millä sekunnilla tahansa.”
“Mut sun lähtö ois kiinnostanu vähän useempaa ja vaarallisempaa porukkaa kuin mun,” huomautin ja toden totta aloin miettiä, ettei Nero koskaan ollut viholliseni, vaikka sellaiseksi olin tämän luokitellut. Puolustukseksi sen aikainen Dale näki vihollisen kaikessa, koska kehenkään ei voinut luottaa.
“Mmm”
“Tota… Miten Andy kuoli? Tai siis jos sä tiiät, kun meikä ei tienny siit mitää, niinku ymmärrät ni en oo kauheesti sinne yhteyksiä pitäny,” selitin aprikoiden tekisikö laajempi tieto vain hallaa.
“Onko sillä väliä, kuollu ku kuollu”, Nero yritti hymyillä, mutta tiesin, että se yritti vain pehmittää tilannetta kiristyneellä ilmeellään.
“Eipä kai”, tuumasin verkkaisesti, kun oma kuplamme hajosi käsien taputukseen:
“Noni alotetaas sitte kaverit!” Helvetia huusi ja käsien eleillä hätyytteli Kristiania antamaan tilaa tällekin sohvalla. Kristian näytti siltä kuin olisi halunnut heittää vitsin, mutta tyytyi nurisemaan itsekseen ja tiivistämään niin, että toisellekin jäi tilaa.
“Onko täällä vielä tilaa?” Ginevran vieressä seisova pitkä mies, jättiläinen, mikä lie herätti yhtäkkiä huomiomme. Archibald. Olin silmäillyt miestä ihan siinä mielessä, että stereotypian mukaan pitkillä miehillä on isompaa tavaraa tarjottavana, mutta onneani en ollut lähtenyt kokeilemaan. Eikä tarvinnutkaan, sillä tilaisuus käveli itse eteeni
“Totta kai, messiin vaa!” Kristian sanoi, mikä oli hiukan ristiriitaista siihen nähden, että juuri aikaisemmin tilan antaminen oli ollut niin työn ja tuskan takana. Nuo istuivat myöskin alas, Archie matalan pöydän turvin lattialle, koska siitäkin ylsi hyvin ottamaan osaa peliin.

Pelit oli pelattu antaumuksella useamman kierroksen kera, eikä Kristian edelleenkään suostunut myöntämään huijanneensa viimeisimmässä ottelussa. Huomasin Valdemarin rullaavan huoneeseen kuin tarkistaakseen tilannetta, vierittäen katsettaan jokaisessa paikalla olijassa.
“Mitäs Valdemarille? Mulla on ollut hirrrrrmunen ikävä sua!” pomppasin refleksinomaisesti ylös ja ryntäsin tämän luokse. Enkä minä edes valehdellut, kaipasin oikein Valdemarin ja Joshin juopuneita naljailuja toisilleen. Harmiksi kaikki tuntui menneen viime aikoina palasiksi niiden kahden välillä, jos ne kaksi apinaystävääni olivat koskaan tulleetkaan toimeen.
“Omaa rauhaa kiitos”, Valdemar nosti kättään ylös, kuin estääkseen näkemästä naamaani, kuitenkin laskien sen nopeasti kuin muuttaen mieltään:
“Sinulla ja Joshilla menee kuulemma hyvin?”
“Ai joo se… Se on vähän vaikee selittää mut hei tärkeintähän maailmas on rakkaus. Eiks vaa, kato säkin kaipaisit jotain lämpöä elämää!” hymyilin tuttua viatonta Pepsodenttia.
Nuorempi poika pärskähti hiukan huvittuneen sekä närkästyneen oloisena: “Vähän vaikee joo.” Muuhun tämä ei ottanut kantaa ennen kuin ilmeettömästi kääntyi takaisin lähteäkseen oleskeluhuoneesta.

“Mulle riitti, nyt nukkumaan, ei meinaa ihan pienillä unilla kannata Ginevran kans lähtee ottaa kuppia”, Archie ilmoitti ansaiten pari naurahdusta väsyneeltä poppoolta.
“Mitäs oot höyhensarjalainen, eikä me olla mistään sellaisesta sovittu”, tummahiuksinen tyttö virkkoi ja läväytti korttipakan toisen naamaan. Parempana päivänä olisin tuppautunut mukaan, mutta tänään en kyennyt tekemään elettäkään ottaakseni osaa. Sivummalla Nero kääri ikkunan ääressä sätkäänsä ja hakeuduin sen seuraan. En sano mitään, mutta hymyilen ajatuksetta Ginevran ja Archien kiusoittelulle siitä kumpi saa viimeisen sanan.
“Hei me vasta alotellaan täällä, ette te mihinkään voi lähteä!” Helvetia estelee kaksikkoa, mutta Archie haukottelee jo kuuluvasti.
“Tapoin sen”, Nero sanoi, nuolaisi sätkäpaperia, ja jäi sivusilmällä katsomaan mua.
“Sä teit mitä?” äimistyin. Vedin henkeä syvään ja aloin miettiä kaikkia mahdollisia syitä miten siinä niin oli päässyt käymään. Toki olin vain sylikoira, joka tuskin tiesi vaikka Nerolla ja Andylla olisikin ollut jotain keskeneräisiä selvittämättömiä asioita.
“Tapoin sen”, se toisti ja hypisteli sätkäänsä, katse käsissään. Huone alkoi tuntua liian lämpimältä, johtui se sitten takasta, ihmispaljoudesta tai omasta tukalasta olostani.
“Miks?”
“Kysytkö tosissas?” Nero ei peittänyt heikkoa ärtyneisyyttään.
“Joo kai”, olisin minäkin jos olisin uskaltanut, mietin sitä kuitenkaan sanomatta. Joskus pääsin ajatuksessa niinkin pitkälle, että tiesin tekotavan, mutta ajoitus ja paikka ei koskaan lutviutunut päässäni loppuun asti.
“Koska se oli viimeseenki soluunsa asti mätä ihmisrutto”, mies selkeästi seisoi sanojensa takana, eikä välittänyt ääneni epäröinnistä.
“Sun ois täytyny ton perusteel hankkiutua eroon aika monesta ihmisestä siellä”, päädyin hörähtämään.
“Nii… Niinhän mun ois pitäny”, toveri nyökkää huokaisten. Muut ovat alkaneet jakaa laseja, joihin kaadettiin niitä jokaisen omia bravuureja, jotka maistuivat lähinnä kemiajätteeltä jos joltain. Välillämme on hiljaisuus ennen kuin saan ajatukseni taas kartalle:
“Aika sairasta!” nauruni kuplii hetken ilmassa, ja Neronkin suupielet käy ylhäällä, mutta vain hetken verran.
“Otetaanko sille sitte?” Nero kysyy ilottomana ja katsoo nyt silmiin. Lämpimän keltainen väri saa sen silmät näyttämään siltä kuin niissä olisi seassa kultaa.
“Mikä ettei.”

En koskaan ajatellut, että ihmisestä voi tulla niin paljon verta. Niin lyhyessä ajassa. Että se on vain yksi sivallus tiettyyn kohtaan ja se on siinä. Joskus kuolevaisuutensa unohti päiviksi, viikoiksikin. Ehkä hyvä niin. Koska nyt en haluaisi mitään muuta kuin rikkoa pullon, joka kiertää kädestä käteen, huutaa et hei kaverit nyt lennetään, ja sivaltaa kaulavaltimoa sellaisella voimalla, että ne tajuais että mäkin olen vain ihminen. Ihminen, ja vielä dramaattinen sellainen. Aika sairasta tosiaan. Niinhän mä taisin olla.

Oman huoneeni kohalla en enää jaksanut. En yksinkertaisesti jaksanut avata ovea. Kävin istumaan lattialle, nypläten paitani hihaa. Käytävän lattia oli kylmä. Pyyhin silmiäni toisella kädellä, ja jouduin myöntämään itsellenikin, että olin peloissani. Dale Milburn oli peloissaan maailmaa ja viimein se oli nähtävissä niin helvetin kirkkaana. Aisling oli turvalinnake. Siellä oli helppo elää sisällä, leikkiä niin idyllistä ja onnellista teinitähteä, mutta kun täytyi lähteä ulkomaailmaan oli täysin yksin. Vähän kuin vankila. Ei siellä kiva ole pitkiä aikoja viettää - ei varmasti, mutta kun olet ollut siellä riittävän pitkään, alkaa ulkomaailma tuntua suuremmalta pahalta. Et ole enää varma osaatko toimia niiden seinien ulkopuolella, et ole enää ketään niiden muurien toisella puolen. Askeleet tulevat lähemmäs, ja tuttu tummiin pukeutunut mies pysähtyy ihan viereen.
“ Dale hei… Mitä sä täällä istut?”
“Otan vähän lepoo”, mies kohotti kulmaansa, vaihtaen silmäyksiä minun ja lukossa olevan oveni välillä. Yskäisen limaa kurkustani irti, ja yläpuolellani oleva hahmo hymähtää.
“Jos vien sut kumminkin terkkarille ni pääsisit nukkumaan?” Elijah tarjosi kättänsä, että pääsisin ylös maasta. Tajusin vasta nyt miten se näytti ihan kauriilta kasvojen piirteiltään. Mies oli hintelä ja jotain kolkkomaisuutta siinä oli, mutta sillä oli ystävällinen katse.
“Joo… Joo.. Se on hyvä ajatus. Haluun nukkua.”

Nimi: Haely

27.12.2018 17:22
// Apua ku edellisestä o vierähtäny aikaa... Mihinkähän ihmeeseen se aika oikee katos.... Mutta tää luku on tosiaan lojunu jo pitemmän aikaan xD

Luku 22

Olen ollut liikuntasalissa jotain tunteroisen, jonka kulutin kiipeilemään seinää. Ensin vain piti kasata muutama patja kyseisen seinän viereen, siltä varalta, että onnistuisin taas toheloimaan. Mikä ei sinäänsä kyllä yllättäisi varmaan oikeastaan yhtään ketään...

Istuskelen kiipeilyseinän päällä, kun kuulen tutun soittoäänen alkavan soimaan lattian rajassa, jonka suhteen en yritä vielä mitään. Ei se toivottavasti ainakaan ole mitään erityisen tärkeää. Mielessä pyörii sen sijaan pieni ajatuksenpoikanen uuteen tarinaan, joka pitäisi kehitellä luovan kirjoittamisen tunnille. Harmittelen ettei ole mitään, mihin kirjoittaa ajatusta ylös, sillä aika varmasti unohdan sen.

Lähden kapuamaan hitaasti, mutta jo suhteellisen tottunein ottein alas ja hyppään viimeiset metrit patjoille, joiden roudaamisessa meni oma aikansa. Astelen tavararöykkiön luokse, johon kuuluu puhelimen lisäksi ainakin juomapullo, ja nappaan puhelimen käteeni. Susan, tämä hieman veijakas ystävä, jonka olen tuntenut suurinpiirtein koko elämäni ajan. Soitan hänelle takaisin, miettien, etten kyllä normaalisti olekaan ystävilleni jättänyt samantien vastaamatta...
“Haaeeelyyy”, tytön, jo erittäin tuttu, pirteä sekä toisinaan hieman yli-innokas ääni kaikuu hieman tämän vastatessa. “Mikset sä heti vastannu? Et sä yleensä tee niin!!” Tämä melkein huutaa viimeisen kysymyksen, joka oikeastaan ei edes ole kysymys, mutta eipä sillä ole väliä. Hymy nousee automaattisesti kasvoilleni, kuullessani ystävän äänen. Kauanhan siitä oli, kun viimeksi puhuin tai näin hänet?
“No hei vaan sullekin”, naurahdan ja kuvittelen ystäväni pyörimään ympäriinsä värikkäässä huoneessaan. Värikäs huone, kuvaa tytön värikästä ja energistä luonnetta hyvin.
En edes ajatellut, että tämä häseltäjä olisi laittanut minut kaiuttimelle, ennen kuin kuulen Windyn äänen. Se ei kuulunut ihan samanlailla kuin Susanin. “Kerro!” tämän ääni kuuluu hieman yllättäen vaativan ja neutraalin sekoituksena, selvästi toisenkin puhelun lävitse.
“Hei vaan Windy. Niin mitä pitää kertoa?” Olen hämmentynyt, sillä en saa päähän mitä ystäväni tarkoittaa. Älä jätä suuta auki, päässäni kaikuu kävellessäni portaikossa kohti huonettani. Minua tulee vastaan äänekkäämmän puoleinen ryhmä, johon en kuitenkaan liiemmin kerkeä kiinnittää huomiotaan, kun Windy jo vastaa:
“No se juttu mikä liittyy Mikaan ja tällee! Ala puhua!”
“Mitääämitämitä?” Susanin äänestä huomaa, että Windy ei ollut kertonut yhtään mitään aikaisemmasta keskustelusta. Tai sitten Susan ei ollut vain kuunnellut, kun toinen oli selittänyt…
“Lyhyesti", aloitan, mutta hiljenen vetääkseni syvään henkeä. Älä mieti liikaa. “Hän kertoi kerran olevansa veljeni.”
Välillemme syntyy hetkeksi täydellinen radiohiljaisuus kahden muun sulatellessa asiaa. Sitten he alkavat puhua päälletysten, niin nopeatempoisesti, että ihmettelen jo kuinka he saavat henkeä. Mieleeni palaa ne monet illat, jotka olenkaan viettänyt heidän kanssaan. Ne monet kerrat, kun kaikki ovat miettineet miten toinen saa henkeä milloin nauraessaan, milloin huutaessaan pää punaisena. Eikä sovi unohtaa innostunutta selitystä jostain asiasta, jonka aikana muut pudistelivat päätään leveästi hymyillen, toisinaan kuunnellen selitystä ja toisinaan ollessaan niin omissa maailmoissaan, ettei huomaa yhtikäs mitään. Suhteellisen nopeasti tulevat muistot saavat ikävän pintaan jälleen kerran.

“Lopettakaa jo! En saa mitään selvää!” päädyn keskeyttämään ystävieni kysymystulvan, joka oli kestänyt varmaan viitisen minuuttia, purskahtaen nauruun heti heidän hiljennettyä.
“Oletko tarkistanut asiaa?” Windy kysyy hiljaisesti. Nyökkään, vaikkeivat he sitä näekään.
“Soitin vanhemmilleni… taino adoptiovanhemmilleni parin päivän päästä siitä kun Mika oli asian minulle kertonut. He vahvistivat, että minut oli adoptoitu”, selitän yrittäessäni kaivaa avaimiani, ilman että tiputtaisin mitään.
“Kertoivatko he mitään muuta?” Susan kysyy samaan aikaan kun Windy pohtii, kuinka tämä liittyy entisen kotitaloni myymiseen.
“En minä muuta adoptio jutusta saanut selville porukoilta, mutta sen sain tietää, että he olivat muuttaneet jonnekin päin Amerikkaa. Eli en ole saanut mistään vahvistusta siitä, että olenko oikeasti Mikan sisar vai en, mutta ei hän vaikuta sellaiselta henkilöltä, joka huvikseen pamauttelisi tuollaista toiselle päin naamaa.”
Susanin levottomat ja raskaat askeleet kuuluvat hiljaisuudessa. Saan vihdoin oven auki ja vastaan pomppii aina yhtä iloinen perhoskoira. Suljen oven perässäni ja laitan puhelimen kaiuttimelle ja aloitan koiran rapsuttamisen.
“Aikamoinen pommi”, Windy huokaa ja jatkaa: “Ainiin tiesitkös muuten..”

Juttelemme vielä jonkin aikaa kaikesta mahdollisesta kuulumisista vanhan koulun juoruihin ja tunteihin. Itkunaurun määrä on sen mukainen, sillä huomaan vain sen, että eihän se paikka ole miksikään muuttunut, mutta tuntuu että oma elämä on mennyt noista ajoista vain sekaisemmaksi. No, sille ei voi mitään. Samat vanhat tapahtumat kuin aina ennenkin, eikä kahden ystäväni satunnaiset myöhästymiset olleet vaivautuneet lakkaamaan tänä aikana.

Puhelun loputtua, en ole varma milloin olinkaan ruokkinut Cicin. Tämä kuitenkin haukahtaa pienesti ruokakipon luona, kuin olisi tiennyt minun miettineen sen ruokapolitiikkaa. Menen kaapille, jossa säilytän pikkuisen ruokia huomatakseni, että pitää mennä käymään seuraavana päivänä Limerickissä ostamassa koiranruokaa.

Vastaus:

Täytyi itsekin ihan kunnolla kaivella muistia, että mitä on tapahtunut aiemmin, mutta eipä se mitään, kiireet on ymmärrettäviä.

Alussa oli joitakin kirjoitusvirheitä ja hieman tönkköisiä lausemuotoja, mitkä pistivät silmään, mutta kuten sanottu: mulle merkkaa enemmän tarinan juoni ja hahmot. Tämä kaverikolmikko on ehkä jollain tapaa pirtein mitä Aislingin kaveriporukoista tulee mieleen tällä hetkellä. Niissä on jotain semmosta viattomuutta ehkä iänkin puolesta, mutta ottaen huomioon minkälaista meininkiä Aislingin muissa tarinoissa on, nää on tosi symppiksiä tapauksia. Ehkä oon tosiaan vaan vanha ja siks sanon näin: mut musta on mahtavaa, että nää vaikuttaa oikeasti about 13 vuotiailta, eikä niistä oo kirjoitettu liian vanhan oloisia. Sitä ei tietty voi kieltää etteikö saman ikäiset henkilöt ole henkiseltä kypsyydeltään ja käytökseltään erilaisia, mutta jotenkin harvoin tuntuu törmäävän tarinoihin, joissa nuoret oikeasti vaikuttaa nuorilta. Toivottavasti tajuat mitä tarkotan tällä... :'D

Toinen asia mistä annan pointseja on se, että saat Aislingin ulkopuolisen maailman hilattua tarinassa mukana. Monesti keskitytään vain siihen mitä Aislingissa tapahtuu ja kaikki muu maailmasta unohtuu, mikä on myös okei, koska noh...siellähän oppilaat asuu, mutta tuo se lisäulottuvuutta jos muutakin miljöötä jossain muodossa on messissä.

Haelyn luvuista jää aina hyvä fiilis, nää on semmosia rentoja, mutta tapahtumarikkaita ja nyt kun nämä mysteerit on ainakin osittain selvinnyt niin tapahtumatkaan ei vaikuta niin sekavilta. Repliikit on tosi eläväisiä, eikä ehdi tosiaan tylsistyä näitten hahmojen parissa! :D

-Dale

©2019 AιςІιηg - suntuubi.com