Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Huomio! 
18.06.2019 - Uusi foorumi avattu osoitteessa http://aislingrpg.boards.net/ 

Mikä on muuttunut?  Sivutila, oppilailla on nyt paremmat mahdollisuudet muokata omien hahmojensa tietoja sekä tarinoita jälkikäteen ja kommunikoida toisten pelaajien kanssa yksityisesti. Kaikilla on nyt myös oma tarinakirjansa. Olemme lisänneet roolipelipuolen, joten jatkossa sekin on mahdollista.

Miten toimin? Jos olet jo liittynyt oppilas, kehotamme tallentamaan hahmosi tiedot sekä tarinat talteen, ja liittymään foorumille omalla nimimerkilläsi, jotta pääset lisäämään tiedot foorumille. Ylläpito ei lisää liittyneiden hahmojen tietoja ja tekstejä automaattisesti. Aikaa tietojen siirtoon on Suntuubin lopettamiseen saakka 30.06.2020 asti. Jatkossa kaikki tekstit tullaan kirjoittamaan tälle alustalle. Vanhalta Suntuubi-sivulta voi käydä tarkistamassa esimerkiksi infoa henkilökunnasta tai miljööstä siihen asti, että olemme saaneet kaikki tiedot siirrettyä uudelle sivulle. Halukkaat uudet liittyjät voivat laittaa hahmolomakkeen foorumille, sieltä löytyvien ohjeiden mukaisesti.

Jos tarvitset apua foorumin käytössä, laita reippaasti kysymystä tulemaan joko Aislingin tai uuden foorumin chatissa, vieraskirjassa tai Whatsappissa!

- Ylläpito

Tarinat

Ohjeita

001. Suosittelemme kirjoittamaan tarinat ensiksi jollekin kirjoitusohjelmalle, sillä Suntuubilla on huono tapa toisinaan kadottaa viestit lähettäessä.
002. Uuden tarinan saa lähettää, vaikkei edelliseen olisi vastattu. Poikkeuksista ilmoitetaan tarvittaessa.
003. Tarinoihin saa lisätä tunnelmamusiikkia, vaateparsien kuvia, lyriikoita, mitä nyt haluaakin.
004. Mikäli tarinasi sisältää aiheita kuten päihteet, runsas kiroilu ja niin edespäin, on hyvä mainita tästä etukäteen tarinan alussa.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Valtteri

08.06.2019 17:31
Luku numero 83

Seison Liamin työhuoneessa suuren ikkunan edessä. Käteni nojaa ikkunaan hakeakseni tukea ikkunalasista. Se vaikuttaa hieman helpottavan seisomista. Huone on sama kuin aina ennenkin ja siitä näkee lähes suoraan Aislingin rehtorin, Nickyn, toimistoon. Tälläkin hetkellä näen oppilaan juttelemassa kansliassa rehtorin kanssa, mutta näin kaukaa en saa tunnistettua tytön kasvoja.
”Sinä sait hälytysajan”, Liam aloittaa ja jatkaa:
”Voisit käyttää sen hyödyksi ja… No, heitän tällaisen villin idean – puhua.”
Liam on kaivanut jo joitakin papereita eteensä pöydälle ja niihin hän on myös viimeiset viisitoista minuuttia tutustunut minun ollessa lähinnä hiljaa.
”Tämä aika on myös aika kallista”, Liam jatkaa. Häntä turhauttaa ja oikeastaan ymmärrän sen. Paukkasin hänen toimistoonsa ja sain hänet perumaan seuraavan tapaamisensa, jotta hän pystyi välittömästi auttamaan minua. Sen jälkeen olenkin ollut vartin hiljaa. Mutta asia, joka mieltäni painaa on hankala muotoilla sanoiksi. Lopulta avaan suuni:
”Älä huoli, minulla on kyllä rahaa maksaa muutamasta ylimääräisestä minuutista ja ehkä jopa tunneista.” Pidän pitkän tauon. Katselen Nickyä useamman ikkunalasin läpi. Voin kuvitella hänen juttelevan oppilaalle ystävällisesti. Sanat täynnä empatiaa ja sympatiaa:
”Mitä sinä ajattelit, kun sait kuulla Ewenistä?”
”Miten poikani liittyy tähän?”

Vaivalloisesti siirryn nojatuoliin, joka on vastapäätä Liamin nojatuolia. Katson miestä vakavana. Luulen, että epävarmuus sisälläni näkyy myös ulospäin.
”Olitko sinä kauhuissasi, mutta samaan aikaan hemmetin ylpeä? Epäilitkö sinä tehneesi elämäsi suurimman virheen? Pelkäsitkö sinä menettäneesi nuoruutesi?”
Liam ainakin esittää kiinnittävänsä huomionsa välissämme olevalla pöydällä lojuviin papereihin ja nostelee niitä. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus.
”Tara”, Liam huokaisee raskaasti yhdistettyään pisteet ajatuksissaan.
”Mimosa”, virnistän. Omasta mielestäni olen hauska, mutta Liamin kasvot punehtuu ja äänenvoimakkuus nousee:
”Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki jättää tuollaiset pelleilyt pois!”
Säpsähdän Liamin reaktiota. Tyydyn vain nyökkäämään vastaukseksi ja odotan miehen rauhoittuvan hieman.
”Voi hemmetti Valdemar… Kaikesta sinun pelleilystä tämä on kyllä ihan omaa luokkaansa.”
”Eikö sinun pitäisi auttaa minua?” kivahdan. Liam vain naurahtaa:
”Se on nyt vähän myöhäistä. Anteeksi, etten ollut huolehtimassa ehkäisystä, kun sinä päätit vähän puuhailla.”
”Mutta mitä minä teen nyt? En minä ole valmis isäksi.”
”Minun täytyy miettiä”, Liam vastaa ja jatkaa hetken päästä:
”Oletko sinä puhunut Taran kanssa? Tämä asia on nimittäin teidän kahden välinen. Tara on täysi-ikäinen, hän tekee itse omat ratkaisunsa.”
”Tarkoittaako tuo myös sitä, että sinä pidät suusi kiinni tästä asiasta?” varmistan Liamilta. Sehän tästä vielä puuttuisi, jos Nicky tai Mimosa saisi tietää; minä ja Tara lentäisimme välittömästi koulusta ulos, huolimatta Nickyn empaattisuudesta.
”Sen pitäisi olla itsestäänselvyys”, Liam vastaa hieman loukkaantuneena:
”Minulla on vaitiolovelvollisuus.”

Poistun Liamin luota hämmentyneenä ja väsyneenä. Sen lisäksi, että asia itsessään on iso ja painava, edellisen päivän vastuunpakeneminen ja lyhyet yöunet painavat olkapäitä alaspäin. Haahuilen ympäri linnaa ja päädyn lopulta ylimmän kerroksen oleskeluhuoneeseen. Heti oleskeluhuoneeseen astuttuani näen Ginevran ja Joshin istumassa vierekkäin – aivan liian lähellä toisiaan.
”Miten vuosisadan rakkaustarina Dalen kanssa voi?” napautan Joshille huoneen ovelta ja kuin vaistomaisesti mies siirtyy muutaman sentin kauemmaksi sisarpuolestani.
”Menisi paljon paremmin, jos tietäisin missä mussukkani on”, Josh pamauttaa vastaukseksi. Tuijotan miestä silmät pyöreinä ja Ginevra pidättelee nauruaan. On samaan aikaan mukavaa ja epäluonnollista nähdä siskopuoleni hymyilemässä. Otan kännykkäni esiin ja kohotan sen kuvausasentoon:
”Voisitko toistaa tuon äskeisen. Etenkin sen mussukkaosuuden”, pyydän naureskellen. Josh pudistelee päätään kiukkuisena.
”Mutta juurihan sinä kerroit, että castingissa sinua pyydettiin olemaan vähän pehmeämpi ja mokasit siinä”, sisarpuoleni muistuttaa:
”Voisit lähettää tämän videon todisteena kyvystäsi olla myös pehmeä ja lässyttävä pieni karhu.”
Ginevran kommentti on viimeinen niitti. Minun on pakko kääntää katseeni pois kaksikosta ja antaa naurun tulla. Minulla menee hetki koota itseni jälleen kasaan. Nauraessani tajuan, että kaikki ei ole tilanteesta huolimatta huonosti.
”Minun pitää hoitaa yksi asia”, totean naurun hieman laannuttua. Vielä ennen lähtöäni katson pieni ripaus huolta silmäkulmassani kahta sohvalla istuvaa aikuista:
”Pitäkää housut jalassa ja Dale mielessä.”
Se tästä vielä puuttuisikin, että noiden kahden välit lämpenisivät. Ei sen jälkeen, mitä Josh on minulle tehnyt. Voin harkita antavani Joshille anteeksi, mutta en ikinä pystyisi luottamaan häneen niin paljoa, että antaisin siunaukseni Ginevran ja Joshin mahdolliselle suhteelle. Kun lähden vaeltamaan kohti Taran huonetta, mutisen ääneen:
”Olisinpa minäkin pitänyt Dalen mielessä.”

Taran huoneen ovi on auki, kun kokeilen sitä. Minulta opittuja huonoja tai hyviä tapoja – riippuen näkökulmasta. Avaan oven ja näen Taran piirtämässä jotain työpöytänsä ääressä. Nainen ei kuule minun saapuvan huoneeseensa ja saan katsella monta minuuttia hänen keskittynyttä työskentelyä. Kynä pysyy tiukasti paperissa, mutta aina välillä Tara joutuu korjaamaan hiuksia tieltänsä pois.
”Moi”, sanon lopulta varovasti. Tara hätkähtää ja kääntyy katsomaan tulijaa, eli minua:
”Ai, sinä.” Hän kääntää välittömästi katseensa takaisin paperiin pöydällänsä ja lyijykynäpiirustus etenee.
”Minun pitäisi pyytää anteeksi”, aloitan ja istuudun samalla Taran sängylle:
”Minä vaan menin jotenkin paniikkiin. Ei kenenkään 17-vuotiaan pitäisi tällaista kokea.”
”Syytätkö sinä nyt minua jostain?” Tara huokaa raskaasti ja laskee lyijykynän kädestään.
”En, en todellakaan. Enkä minä kadu mitään”, sanon ja jatkan vielä:
”Mutta en minä tällaiseen ole valmis.”
Tara nousee ylös ja menee kylpyhuoneeseensa. Sieltä hän jatkaa minulle puhumista. Tai ehkä hän puhu enemmän itsekseen:
”Hyvä. En minäkään ole valmis.”
Kohautan kulmiani ja nousen nojailemaan kylpyhuoneen ovenkarmiin. Tara istuu wc-istuimella ja katselen nuorta naista edessäni:
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Etköhän sinä aivan hyvin ymmärtänyt, mitä minä tarkoitan. Ja nyt, jos voisit antaa hieman rauhaa vessassa käymiseen ja oikeastaan elämään”, Tara paukauttaa. Tipahdan kärryltä viimeistään tässä vaiheessa. Minä tulin selvittämään asioita ja toinen kohtelee minua kuin ruttoa. Silläkin riskillä, että toistan itseäni, kysyn jälleen:
”Mitä sinä tarkoitat?”
Tara nousee, vetää vessan ja pesee kätensä. Sitten hän tulee luokseni ja painaa kätensä poskilleni:
”Tiedätkö Valdemar, sinä olet välillä todella tyhmä. Sinä tarvitsit omaa aikaa eilen, minä tarvitsen omaa aikaa tänään.”
Tara palaa kirjoituspöytänsä ääreen, mutta minä en liikahda vieläkään mihinkään.
”Odotas hetki mietin miten äskeinen kääntyy valdemariksi… Voisitko nyt mennä johonkin, pois täältä”, Tara huokaisee. En tajua edelleenkään:
”Minä luulin, että me ollaan tässä yhdessä.”
”Ei. Me ollaan tässä yhdessä siinä vaiheessa, kun sun sisällä on joku möykky ja sun pitää luopua siitä!” Tara huutaa ja kääntyy katsomaan minua. Nuoren naisen poskella valuu kyyneleitä:
”Ja nyt helvetti ulos täältä.”
Viestiä vahvistaakseen Tara osoittaa sormellansa ovea. Avaan suuni sanoakseni jotain, mutta hetken harkittuani painan huulet tiukasti toisiaan vasten ja konkkaan pois huoneesta.

Kun ovi on sulkeutunut takanani, lysähdän välittömästi käytävälle istumaan. Painan pääni seinään ja annan kyynelten tulla. Itkuni on jotain outoa hytkymistä ja kyyneleet maistuvat normaalia suolaisemmalta. En edes tiedä, miksi itken. Annan vain kaiken tulla.
”Mikä hätänä?” en ole kuullut Nickyn ja Liamin saapumista. Nicky on kumartunut eteeni ja tarjoaa minulle liinaa, jolla voin pyyhkiä pahimmat kyyneleet pois poskiltani.
”Liittyykö tämä jotenkin Taraan”, Nicky jatkaa. Käännän katseeni Liamiin ja nielen kyyneleeni. Halveksien tiuskaisen:
”Vai että sellainen vaitiolovelvollisuus!”
Liam nostaa kätensä pystyyn ja pudistelee päätänsä:
”Minä en ole kertonut mitään.”
Nicky katsoo vuorotellen miestänsä ja minua:
”Mitä Liamin olisi pitänyt kertoa?”
”Ei mitään”, mutisen ja yritän nousta ylös. Jalkani eivät kuitenkaan tahdo toimia ja joudun ottamaan vastaan apua Nickyltä ja Liamilta. Nicky tarttuu minua vielä olkapäistä ja katsoo syvälle silmiini:
”Tiedäthän sinä, että minulle voi tulla aina puhumaan – kaikesta.”
Nyökkään päästäkseni eroon kaksikosta. En voi ääneen sitä myöntää, mutta Nickyn äänensävy saa minut hieman rauhallisemmaksi. Tästäkin selvitään ja saan vielä sovittua asiat Taran kanssa. Lähden taapertamaan käytävää pitkin kohti omaa huonettani, mutta kuulen vielä selkäni takaa Nickyn ja Liamin keskustelun seuraavat sanat.
”Mikähän Valdemarilla oli hätänä”, Nicky kysyy. Vaitiolovelvollisuus kuitenkin ainakin vielä pitää, sillä Liam vastaa:
”Ei aavistustakaan.”

Nimi: Valtteri

28.04.2019 15:08
Luku numero 82

Hemmetin voimakas päänsärky. Nostan päätäni ja yritän saada selville missä olen. Jokainen liike saa hermosoluni kirkumaan kivusta. Edellisen illan, ja oikeastaan koko edellisen päivän, muistikuvat ovat heikot. Hitaasti saan hahmotettua huonetta ympärilläni. Näen kainalosauvat nojaamassa nojatuoliini ja rojautan pääni helpottuneena takaisin tyynylle. Peitto päälläni on kostea ja rukoilen sen johtuvan hikoilusta, ei alkoholista, ei virtsasta.

Silmät suljettuina matkaan takaisin edelliseen iltapäivään. Olin juuri tullut musiikin tunnilta. Mimosa oli ollut raastavalla tuulella, toisaalta minä olin toistuvasti soittanut pianolla pari nuottia liian alhaalta – aluksi vahingossa ja sitten tahallani. Mieleni tekisi virnistää omalle nokkeluudelleni, mutta pienikin lihasten liikuttaminen tuntuu tässä tilassa riskialttiilta. Tara tuli huoneeseeni ja hänen poskillaan näkyi kuivuneet kyyneleet. Pitkät suklaiset hiukset eivät laskeutuneet nyt kauniisti, sen sijaan ne sojottivat okaiseen ilmansuuntaan ja vaikutti siltä, että nainen olisi stressaantuneena pyöritellyt hiuksiinsa useammankin takun.
”Mikä hätänä?” kysyin välittömästi huolestuneena. Nousin nojatuolista ja ohjasin Taran istumaan sängynreunalle viereeni. Hetken aikaa nuori nainen keräsi voimiaan pudottaakseen pommin, jota hän ei olisi halunnut pudottaa, ja jota minä en olisi halunnut kuulla. En eilen, en nyt, en vielä pitkään aikaan, en tässä tilanteessa:
”Mä… olen raskaana.”
Tara nielaisi, hänen huulensa jäivät hieman erilleen toisistaan. Koko naisen keho keräsi happea jännittyneenä, adrenaliini jylläsi kehossa. Hän pelkäsi, eikä ollut huoneen ainoa, sillä kasvoni kalpenivat nanosekunnissa. Mitä tämä tarkoittaisi?
”Mitä tarkoitat? Eihän se ole mahdollista? Oletko varma?” pommitin naista kysymyksillä. Hetkessä en tiennyt haluanko istua Taran vieressä ja nousin ylös. Tartuin kainalosauvaani, jotta sain tuettua itseni paremmin pysymään pystyssä, kun otin muutaman askeleen etäälle.
”Olen”, Tara nyökytti ja kyynelet puskivat jälleen ulos hänen silmäkulmistaan:
”Kävin varmistamassa Jenniferin luona.”

Huoneeseeni tuli pitkä hiljaisuus. Vaistomaisesti etsin pakoreittiä ja kuin vahingossa lähestyin jokaisella liikahduksellani huoneen ovea. Tara ei liikkeitä huomioinut, hänellä oli liian kiire näplätä hermostuneena kynsinauhojaan. Lopulta nainen käänsi katseensa minuun:
”Sanosit nyt jotain.”
Pehmeiden huulien välistä tuleva ääni ei ollut syyttävä, se ei ollut vihainen. Ääneen sisältyi suuri pelko, joka tosin oli ansiokkaasti naamioitu asiallisen ja kylmän viileän toiveen alle. Mutta hennon pelon väreen saattoi silti sanojen soinnusta kuulla. Toisen pelosta huolimatta tein itsekin pelkurin liikkeen.
”Anteeksi, mutta en pysty… anteeksi”, vingahdin ja pakenin huoneeni ulkopuolelle niin nopeasti kuin vain kainalosauvoilla kulkeva pelokas teini voi ja harpoin kainalosauvoillani käytävää eteenpäin vailla päämäärää.

Kulman takana olin törmätä Joshiin, joka vaatetuksesta päätellen oli tulossa juoksulenkiltä.
”Kattosit lapsi eteen”, mies älähti kiukkuisena, mutta kun hän käänsi katseensa ja huomasi jonkin olevan hätänä, äänensävy hieman pehmeni:
”Mihin jäbä on matkalla?”
”Oluelle”, silmissäni varmasti välähti jonkinlaista kapinahenkeä. Nyt jos koskaan oli kapinoinnin hetki.
”Lähdetkö mukaan?”
”Tietäähän jäbä olevansa vielä alaikäinen ja toisekseen mulla ois vielä iltaluento.”
”Yllättävää, että osaat käyttää sanaa toisekseen”, nakkasin ja sain Joshin kiristelemään leukaperiään. En voinut uskoa nuoren miehen kieltäytyvän oluesta:
”Eikä kumpikaan mainitsemistasi syistä ole ennenkään meitä estänyt.”
Josh hieroi leukaansa mietteliäänä, näyttäen valokuvaukselliselta. Vain hänestä leijuva voimakas hienhaju piti käytävällä ohi kulkevat opiskelutoverit erossa hänen lihaksista.
”Voishan sitä tietty yhdellä tai parilla käydä”, Josh lopulta vastasi:
”Mä käyn vaihtaan jotain puhtaampaa päälle.”
”Joo, nähdään pihalla”, huudan vielä nopeasti kohti huonettansa marssivan Joshin perään.

Seuraavaksi istuin tilataksissa odottamassa Joshia. Ensin viisi minuuttia, sitten kymmenen ja lopulta noin vartin kuluttua taksin ovi avautui ja Josh, Kristian ja Dale kömpivät sisään.
”KATO VALDEMAR”, Dale huudahti. Suljin silmäni hetkeksi ja kun avasin ne, tuijotin Joshia vihaisena:
”Päätit sitten hänetkin pyytää mukaan.”
”Mä oon tässä…” Dale totesi hieman murjottaen. Hänen ilmeensä muistutti koiranpentua, jonka purulelu on varastettu.
”Ei tota ilmettä voi vastustaa”, Josh totesi sen enempää asiasta välittämättä. Kristianin oli kuitenkin pakko syöksyä puolustamaan Joshin päätöstä antaa Dalen seurata heitä taksiin:
”Ei sun käyttötilin kate ihan heti lopu ja Dale katoaa kuitenkin tunnin sisässä panemaan jotakin vanhaa herrasmiestä baarin vessaan”.
Josh yökkäsi ajatukselle ja minäkin mielessäni. Dale sen sijaan tyytyi vain virnistelemään omahyväisenä:
”Minkä mä sille mahdan, että oon niin seksikäs.” Viestinsä vahvistamiseksi Dale laittoi peukalon suuhunsa ja tässä vaiheessa minun oli pakko kääntää katseeni pois, jotta en yökkäisi. Minun, Joshin ja Kristianin onneksi Josh kaivoi taskustansa taskumatin:
”Tilannehan on nyt se, et tämä pitää tyhjentää seuraavien muutaman minuutin aikana. Onko täällä vapaaehtoisia?”
Joshin vieressä istuva Dale nappasi nopeasti taskumatin käteensä ja kumosi suuhunsa kunnon annoksen tuota outoa lientä. Taskumatin tyhjennyttyä olimmekin sopivasti baarin edessä.

Kuten yleensäkin, minä ja Kristian saimme puhuttua itsemme baariin. Hetken aikaa olin tyytyväinen Dalen mukanaoloon, sillä hänen vahtimisensa toimii aina hyvänä tekosyynä päästä portsarin ohi. Tyytyväisyys tosin katosi viimeistään siinä vaiheessa, kun Dale tanssi pöydällä. Heti ensimmäisenä löysimme kuitenkin itsemme baaritiskiltä ja Josh ystävällisesti tilasi meille vodkashotit, jotka minä maksoin.
”Miks me juodaan tiistai-iltapäivänä vodkashotteja?” Kristian tiedusteli, mutta kaatoi omansa kurkkuunsa välittömästi kysymyksensä jälkeen odottamatta vastausta.
”Koska Valdemarilla on liikaa rahaa”, Josh totesi ja tilasi toisen kierroksen. Samalla Dale flirttaili jollekin vanhemmalle miehelle baaritiskin päässä. Dalesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin hän osaa nauttia nuoruudesta ja elää hetkessä. Tosin oikeastaan en tiedä hänen ikää, käyttäytymisensä perusteella hän voisi olla tämän porukan nuorin.
”Joskus elämässä tulee vastaan hetkiä, milloin vain tekee mieli juoda filmi poikki”, vastasin Kristianille. Josh päätteli tämän olevan kehotus tilata kolmannet shotit. Näin seuraavan aamuna on hyvä olla jälkiviisas ja todeta, että kolme shottia viiteen minuuttiin oli liikaa.
”Et sitten enempää halua asiaa avata vai?” Kristian jatkoi utelua, ei tosin painostavasti, pikemminkin huolestuneena. Siitä huolimatta hän kuuliaisesti kaatoi kurkkuunsa Joshin ojentaman shotin.
”En oikeastaan. Kerro mieluummin, miten sinulla ja Sandralla menee.”
”Siellä ne lääppi, kun niihin käytävällä törmäsin”, Josh kertoi ja jatkoi samalla kun siirryimme nurkkapöytään käsissämme puolen litran olut tuopit:
”Hyvä ja hyvä, että sain niitä irti toisistaan. Te ootte kuin liimaantuneet toisiin. Oletko kuullut sellaisesta kuin oma ja itsenäinen elämä, oot niin tossun alla.”
”Sanoo läheisyyttä pelkäävä mies, joka runkkaa itsensä joka ilta uneen ajatellen Valdemarin siskoa”, Kristian napautti. Yritin ölistä jotain Kristianin puheen päälle siinä valitettavasti onnistumatta. Kristianin lauseessa oli liikaa informaatiota ja Joshin täydellinen mykistyminen kertoi, ettei juttu ainakaan kovin kaukaa haettu ollut. Iltapäivän kääntyessä iltaan alkoholi virtasi, eikä juttujen taso juuri kohonnut.

Jossain vaiheessa päätimme Kristianin ja Joshin kanssa palata Aislingiin. Luultavasti hetki sen jälkeen, kun olimme todistaneet Dalen hyvin epäsoveliasta pöydällä tanssimista – niin epäsoveliasta, että en halua enää muistella sitä. Toisaalta tuossa vaiheessa alkoholia oli jo nautittu sen verran, etteivät muistikuvat ole enää niin selkeitä. Voi jopa olla, ettei se tanssi niin epäsovelias ollut. Taksissa matkalla Aislingiin jutut kuitenkin yhä edelleen lensivät ja Kristianilla lensi myös oksennus. Pelottaakin ajatella kuinka paljon enemmän taksikuski sen takia luottokortiltani veloitti.

Minä ja Josh autoimme Kristianin ulos taksista. Kevätilta Irlannissa oli viileä ja pieni sumu yritti nousta mereltä kohti linnaa.
”Pitäisikö ottaa vielä pieni laskeva yömyssy?” Josh ehdotti. Itselleni yömyssy kyllä olisi sopinut hyvin, mutta Kristianin laita oli vähän toinen:
”Luulen, että Kristian laskee tänä iltana enää vain allensa.”
Josh hörähti kuin hevonen vastaukseksi. Tai sitten hörähdys kuului talleilta. Työnsin Kristianin Joshin talutettavaksi, koska kainalosauvojen avulla käveleminen ja toisen sammumisen rajamailla olevan kävelyn tukeminen samalla ei ole toimiva yhtälö.
”Vietkö sinä Kristianin nukkumaan?” ehdotin Joshille, kun olimme päässeet linnan aulaan. Aulavahti katsoi meitä paheksuen, mutta ei sanonut mitään. Hän on vuosikymmenten uran aikana jo vähän turhankin tottunut tähän näkyyn. Kuinka paljon hän olisikaan voinut tienata lähettäessään humalaisten teinitähtien kuvia juorulehtiin.
”Minä kyllä pärjään”, jatkoin. Josh vaikutti hieman poissaolevalta, mutta lopulta sammalsi meidän odottaessamme hissiä:
”Hyvä on.”

Omassa kerroksessani astuin hissistä ulos. Josh oli jäänyt jo alempana huolehtimaan Kristianin huoneeseensa. Oleskeluhuoneessa India yritti vielä lukea, mutta hänen keskittymisensä oli selvästikin häiriintynyt jo siinä vaiheessa, kun ähelsin käytävää pitkin humaltuneena.
”Valdemar, oletko sinä kunnossa?” India kysyi välittömästi, kun näki minut. Suljin silmäni ja kaaduin yhdelle oleskeluhuoneen sohvista. Kun lopulta sain silmäni auki, katsoin maailmaa ylösalaisin pääni roikkuessa alaspäin sohvan reunalta.
”Olenko ikinä kertonut hiuksiesi näyttävän upeilta”, vastasin saksaksi katsoessani tytön tummia kiharoita.
”Et, enkä usko, että tätäkään kertaa huomenna muistat”, India vastasi. Tyttö vaikutti siltä, ettei hän tiennyt, miten hänen pitäisi reagoida:
”Pitäisiköhän sinun mennä nukkumaan?”
Muistelen haukotelleeni antaumuksella ennen kuin annoin vastaukseni suuta maiskutellen:
”Voit olla oikeassa.”

Avasin taas silmäni ja katselin huoneeni kattoa. Häpesin. Yhdeksi illaksi pystyin pakenemaan kaikkea, mutta tänään minun pitäisi kohdata se. Minun piti nähdä Tara. Vaivoin saan itseni nostettua istumaan sängyn reunalle. Huojuttuani siinä useamman minuutin, tajuan oksennuksen olevan tulossa. Ryntään vessaan, vaikka jokainen hermo- ja lihassoluni ulvoo sisälläni, ja annan tulla.

Nimi: Eva

04.04.2019 23:40
Luku 8

Evan puhelin soi varhain aamulla ja uninen tyttö heräsi soittoon. Nopeasti hieraisten silmiään brunette nosti kännykkänsä ja katsoi, kuka hänelle soitti niin aikaisin. Äiti soitti.
“Huomenta”, Eva sanoi puhelimeen ja haukotteli suuresti. Evan äiti puhelun toisessa päässä itki hysteerisesti ja hän yritti kertoa jotain, mutta ei saanut sanojaan suusta.
“Äiti, mitä on tapahtunut?”
“Robert”, Natalia sai sanottua itkunsa lomasta ja Evalle nousi pieni paniikki. Mitä hänen isoveljelleen on käynyt?
“Hän on tällä hetkellä sairaalassa”, Natalia itki lisää ja Evan paniikki vain kohosi. Evan äiti kokosi itseään ja lopetti väkisin itkun hetkeksi.
“Rob joutui auto-onnettomuuteen. Hän kyllä selviää, mutta hänelle voi jäädä pysyviä vammoja.”
Natalia purskahti taas itkuun. Eva ei voinut uskoa korviaan. Hänen oli heti lähdettävä Amerikaan katsomaan veljeään!
“Minä pyydän koulusta lomaa ja tulen sitten seuraavalla lennolla sinne.”
“Ei, et tule. Soitin jo rehtorille ja kerroin, että sinun ei pidä tulla. Sinun on parempi olla siellä”, Natalia vaikeroi hieman ja Eva ymmärsi äitiään. Kesäloman loputtua Eva lähti hyvin vihaisena isälleen takaisin Aislingiin. He riitelivät- tuttuun tapaan, mutta tämä kerta oli paljon aggressiivisempi. Nuori tyttö ei kuitenkaan tajunnut, miksi hän ei voisi tulla tapaamaan omaa, rakasta veljeään jolle Eva avautuu joskus asioistaan? Vastausta tähän kysymykseen Eva ei edes saanut tietää.
“Tule katsomaan Robertia myöhemmin, kun hän on paremmassa kunnossa. Minun on kuitenkin mentävä, hei sitten Eva. Rakastan sinua.”
Ja niin äiti sulki puhelimen. Eva oli täysin shokin ja paniikin valtaama. Hänen veljensä oli sairaalassa, tokenemassa auto-onnettomuudesta. Eva purskahti itkuun. Kaikki tuntui olevan sekaisin.
Noin kuukausi sitten, Darekilla oli syntymäpäivät. Hän täytti 17 vuotta. He olivat viettäneet pojan syntymäpäiviä yhdessä, mutta heidän välillään ei ollut kaikki hyvin. Darek oli ollut tosi poissaoleva ja hänet on nähty kuulemma jonkun toisen tytön kanssa aiemmin. Eva ei tiennyt, mitä tehdä. Hän ei ollut varma omista tunteista, tai oliko tunteita enää. Eva alkoi olla hukassa, eikä ymmärtänyt itsekään mitään. Nyt hänen veljensä on sairaalassa ja kaikki tuntuu kaatuvan juuri tämän nuoren tytön niskoille.
Eva vilkaisi lukujärjestystään ja onnekseen huomasi, että tunnit alkoivat kymmeneltä. Kello oli sillä hetkellä vähän yli kuuden, joten Eva käpertyi itkien peittonsa alle ja nukahti nopeasti.

Eva heräsi puoli kymmeneltä herätykseen ja teki tavalliset aamutoimet. Tottuneesti Eva puki jotkut legginsit ja hupparin ja otti Niken air maxit kenkä hyllystä. Meikata Eva ei jaksanut ja hiukset Eva laittoi vain sotkuiselle nutturalle. Evan kasvoista selkeästi näki että Eva oli itkenyt, mutta Eva ei antanut asian häiritä vaan lähti koululaukku mukanaan ulos huoneestaan kohti ensimmäisen tunnin luokkaa. Matkalla Eva selasi vielä puhelintaan ja luokan oven kohdalla Eva luikahti nopeasti omaan luokkaansa, kerrankin ajoissa. Oli fysiikkaa ja Evaa ei kiinnostanut. Vaikka oikeasti hän piti fysiikasta, hyvinkin paljon mutta tänään hänellä oli sellainen fiilis, ettei häntä kiinnostanut mikään. Oli se ymmärrettävää, mutta Eva halusi panostaa kouluun. Tai, edes kouluun.
“Avatkaa lukukirjat sivulta 153” fysiikan opettaja sanoi kovaan ääneen luokan etupuolella. Raskaasti huokaisten Eva avasi kirjansa ja vilkaisi sivua. Eva ei tajunnut sanaakaan. Opettaja luokan edessä kertoi tunnin asiat, kävi läpi teoriaosuuden ja oli aika opiskella. Evalla pyöri aivan muut asiat mielessä. Hän kävi uudestaan ja uudestaan läpi elämänkertansa ja Eva tunsi syvää yksinäisyyttä. Hän oli menettänyt entiset kaverit, kun oli muuttanut tänne. Hän oli pilannut viimeisenkin mahdollisuuden parantaa isänsä kanssa välejä. Hän menetti yhden kaveriporukan täältäpäin, Miken ja muut. Darek on myös ollut tosi etäinen. Kaiken lisäksi tytön veli on sairaalassa.
Eva kävi pulpetille makaamaan, naama käsiensä päälle. Tyttö melkein nukahti paikalleen, kunnes joku tökkäsi Evaa pienesti olkapäähän.
Eva nosti katseensa ja näki edessään seisovan Isabel Blanchen, fysiikan opettajan, josta Eva oikeasti piti.
“Huomenta”, nainen sanoi hiljaa hieman hymyillen. Eva kohautti kulmansa nopeasti ja katsoi muualle luokkaa ärtyneesti. Isabel laskeutui kyykkyyn Evan viereen.
“Onko kaikki hyvin?”
Eva pohti mielessään, kertoisiko hän totuuden vaiko sanoisi vain, että kaikki on hyvin. Tosin, tämä opettaja halusi vain auttaa. Lisäksi hänellä on vaitiolovelvollisuus.
“Kaikki on hyvin, nukuin vain huonosti”, Eva vastasi kääntäen päänsä opettajaa päin ja hymyili pienesti tekohymyä. Evan teki mieli itkeä ja huutaa ja repiä itsensä kahtia. Kaikki oli tällä hetkellä aivan sekaisin, eikä hän pysty puhumaan siitä kenellekään. Oikeastaan kyllä Eva pystyisi puhumaan olostaan, mutta Evan kohdalla, tyttö ei luottanut kehenkään. Paitsi Darekiin, mutta hän oli jossain, ties missä, hän ei edes vastannut Evan soittamiin puheluihin.
“Et ole yleensä noin poissaoleva. Oletko aivan varma olostasi? Kyllä sinä tiedät, että opettajilla on vaitiolovelvollisuus. En ole kertomassa kenellekään.”
Fysiikan opettaja vaikutti juuri lukeneen Evan ajatukset ja Eva empi vastaustaan.
“Kyllä, kaikki on aivan mahtavasti. Nyt vain tsemppaan itseäni ja teen nämä tehtävät”, Eva vastasi hieman vastahakoisesti ja hymyili taas tekohymyään opettajalle. Isabel silitti pari kertaa Evan olkapäätä ja nyökkäsi pienesti. Sen jälkeen opettaja lähti kiertelemään luokkaa ja yritti pistää luokan äänekkäintä poikaporukkaa hiljaiseksi. Eva pudisti itsekseen päätä ja vilkaisi kelloa. Tuntia oli mennyt jo puoli tuntia, eikä Alessia, Evan parasta kaveria näkynyt missään.
Eva nosti puhelimensä pöydälle ja laittoi Alessille viestin, että missä tämä on. Vastausta ei kuulunut viiteen minuuttiin, ja Eva alkoi turhauttamaan. Samalla Eva tunsi, että hänelle olisi pian tulossa paniikkikohtaus. Niinpä Eva pyysi lupaa lähteä tunnilta noin kymmenen minuuttia ennen tunnin loppua sanoen, että hänellä on tosi huono olo.
Eva istahti käytävälle ja käytävät olivat vielä hetken hiljaisia. Eva istui jalat leveällä, pää käsien varassa jalkojen välissä. Eva hengitteli rauhassa henkeä ja hengitti välillä syvään. Eva alkoi samassa itkemään. Itkemään oloaan pois, jota hän on pidätellyt sisällään jo pidempään. Eva ei jaksanut enää. Kaikki oli nuorelle tytölle liikaa. Aivan liikaa.
“Ootko kunnossa, Eva?” tuttu, matala miesääni kysyi Evalta Evan edestä. Eva säpsähti ja pyyhki nopeasti kyyneleet, muttei nostanut katsettaan. Hän tunnisti selkeästi kuka puhuja oli. Hän oli Darek. Darek Hartz. Evan oli vaikea pidätellä uudestaan purskahtavaa itkuaan, mutta hän hillitsi itsensä.
“Eva? Onko jotain sattunut?”
Eva hengitti syvään suun kautta ja sulki silmänsä.
“Milloin sua on alkanut kiinnostamaan?” Eva sanoi ivallisella äänensävyllä. Ei hänen ollut tarkoitus olla tyly, mutta Eva ei enää tiennyt mitään, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai mitä hänen olisi pitänyt edes ajatella.
Darek huokaisi syvään ja istahti Evan vierelle penkille.
“Kuule, mulla on ollu täs kaikenlaista”, Darek vastasi tyynesti ja Evan teki mieli lyödä poikaa. Eva nosti itkuiset silmänsä ja tuijotti Darekia, pidätellen itkua. Darek ei näyttänyt olevan moksiskaan.
“Miks sä selität jotain mikä ei oo totta?” Eva pisti takaisin, itkuisella äänellä. Evaa ei edes kiinnostanut kun luokista alkoi valumaan oppilaita.
“Miks mä en puhuis totta?” Darek naurahti takaisin ja laittoi käden tytön olkapäälle. Eva kääntyi niin, että käsi putosi ja Darek katsoi Evaa nyt jo ärtyneemmällä ilmeellä.
“Mitä sä teet jonkun toisen muijan kaa jos sua ois oikeesti kiinnostanut”, Eva sanoi lujasti jo hieman korottaen ääntä. Darek huokaisi ja pudisti hieman päätään.
“Mä oon yrittänyt selvitellä asioita.”
“Mitä asioita? Jonkun toisen kaa? Mä luulin et sä luotat muhun, niinku mä luotin suhun. Onks tää kaikki ollu vaa turhaa?” Eva puhui entistä kovempaa ja Darek alkoi vilkuilemaan ympärilleen, ettei kukaan vain olisi kuullut.
“Eva, ole hiljaa tai mennään mun huoneeseen juttelemaan. Mä tiiän etten oo ollu läsnä mut mä haluun korjata asian. Nyt heti.”
Darek puhui sellaisella äänensävyllä, että Evan teki mieli vain halata poikaa ja antaa anteeksi nämä päivät, viikot kun Darek ei ole puhunut Evalle sanaakaan. Kuitenkin Eva sai pitää itsensä kurissa ja vastasi taas tylysti;
“Meillä ei ole mitään juteltavaa.”
Darekin kasvoille tuli hämmentynyt ja mitäänsanomaton ilme. Tyynesti Eva vain hymähti, kokosi tavaransa ja lähti kohti seuraavan tunnin luokkaa, vaikka hänen tekikin mieli lähteä etsimään Alessia tai sitten tyttö olisi mielellään mennyt omaan huoneeseen nukkumaan ja esittämään kuumeista. Kuitenkin Eva halusi vähän muuta ajateltavaa, vaikka ajateltava olisikin koulu, joten hän menikin suoraan matematiikan luokkaan sen kummemmin miettimättä.

Päivä oli mennyt Evan mielestä turhankin hitaasti. Tunnit olivat veteliä, mutta onneksi Evan mieltä piristämään tuli melkein kaksi tuntia myöhässä oleva Aless. Kun tytöltä kysyi, missä hän oli, hän vain vastasi, että omilla asioilla. Sen kummemmin Eva ei asiaa tytöltä enää kysellyt vaikka miettikin, että mikä oli taas niin tärkeää. Tosin, Eva teki itsekin samaa joten oli varmasti aika turhaa olettaa, että toinenkaan kertoisi totuutta.
Tuo lyhyt, blondi tukkainen ja luonnonkaunis Aless Petrova, kertoi Evalle hänen uudesta poikaystävästä ja Eva joutui kuuntelemaan hänen ihailuaan kyseistä poikaa kohtaan.
“Siis ei herranjumala, sen vatsalihakset on iha törkeen hyvät, mä näin ne ku se tuli suihkusta!” Aless hihitti ja Eva ei voinut olla miettimättä silloin häntä ja Darekia. Miten ihanaa heillä oli ollut, miten läheisiä he olivat olleet. Heidän suhteensa ylipäätään oli tosi monimutkainen. Tai suhde ja suhde, ei Eva ole rehellisesti sanottuna varma, olivatko he edes yhdessä missään vaiheessa. No, eivät ainakaan enää olleet.
“Eva, sun on pakko nähdä Dan!” Aless nauroi ja tarttui Evaa kädestä. Eva naurahti kaverilleen, oli kiva nähdä joku noin onnellisena.
“Toki. Missäs hän asuu?”
“Hän asuu Limerickistä noin 40 kilometriä länteen. Hän voisi tulla Limerickiin ja tavataan hänet siellä yhdessä? Jos mentäisiin perjantaina heti koulun jälkeen?”
Eva vain nyökkäsi ja vastasi myöntävästi, että hänelle sopii. Aless hihkaisi ja halasi pikaisesti Evaa, ja alkoi sitten näpyttelemään kännykkäänsä. Ilmeisesti laittoi viestiä Danille, että sopiiko perjantai, sillä pian Aless huudahti:
“Danille sopii!”
Eva nauroi hyvälle kaverilleen. Eva oli onnellinen kaverista, joka vei tytön ajatukset muualle.
“Meillä on kohta päivällinen”, Aless tuhahti. Eva vilkaisi valkoista rannekelloaan myös ja totesi Alessin olevan oikeassa. Tytöt päättivät olla vielä hetken heidän luokkansa omassa oleskeluhuoneessa, ennen kuin he olisivat lähteneet syömään. Oleskeluhuoneessa oli kaksikon lisäksi kaksi kaveriporukkaa ja muutamat kirjaa lukevat oppilaat istuivat vieretysten hiljaa. Yhdestä kaveriporukasta heitettiin Alessia ja Evaa päin paperipallo ja Eva katsoi porukkaa ärtyneesti. Porukassa oli neljä tyttöä ja kaksi poikaa ja pojat näyttivät säikähtäneiltä. Eva kohotti toista kulmakarvaansa, otti paperipallon käsiinsä ja heitti pallon yhden tytön otsaan.
“Miks sä heitit mua tolla?” tyttö ärähti kovaäänisesti ja Eva pyöräytti silmiään.
“Katso ensin itse, ketä päin heittelet paperipallolla.”
“Se en ollu minä vaan Nico!” tyttö huudahti ja osoitti toista, pisamista, oranssitukkaista poikaa joka näytti punastuvan.
“E-ei o-ollut t-tarkoitus”, poika änkytti ja näytti häpeävän.
“Olisit voinut edes sanoa porkkana kaverillesi, ettei kannata heitellä paperipallolla toisia”, Eva ärähti ja Aless tirskahti, kun Eva sanoi “porkkana kaveri”.
“Miks oot noin äree? Rauhotu, ootko puutteessa vai mikä nyt noin näyttää vituttavan?” toinen tytöistä sanoi ivallisesti kaverinsa tueksi ja Eva hymyili tytöille vinosti.
“Näytänkö mä siltä et mä oisin puutteessa?”
Porukka hieman hiljeni, mutta sama tyttö kuitenkin nyökkäsi hetken päästä. Eva naurahti ja Aless vain katsoi tilannetta sivusta.
“Vittu mikä ämmä”, Eva kuuli kolmannen tytön sanovan.
“Onks se susta huono juttu?” Eva kysyi esittäen hämmentynyttä. Tuo kolmas tyttö, aika samannäköinen kuin Eva, oli vain hiljaa ja katsoi porukkaa, kuin kysyen apua.
“Mutta, oli kiva rupatella. Nimeni on Eva, jos on asiaa, voitte aina nykäistä hihasta ja kertoa asianne. Nyt menemme kaverini kanssa syömään”, Eva sanoi hyvin leveästi hymyillen ja lähti oleskeluhuoneesta Aless vierellä. Aless vain nauroi ja Eva tirskui.
“Näitkö sä niitten ilmeet!” Aless vain huusi ja nauroi tosi kovaa. Eva naurahti ja katsoi ympärilleen ja varoi törmäämästä kehenkään. Tilanne oli Evankin mielestä huvittava.
Alessin ja Evan kävellessä portaita alas ruokasaliin, törkeän monta oppilasta tulivat heitä vastaan portaissa niin, että Eva joutui väistelemään ihmisiä oikein huolella. Kun väkijoukko alkoi hälvetä, Evan tuleva ahdistuskohtaus myös hälveni ja hän pystyi taas rentoutumaan.
“Ihan törkeen paljon ihmisiä”, Aless sanoi kovaan niin, että Evakin kuulisi sen. Eva vain nyökkäsi ja jatkoi kävelemistä. Pian portaissa tuli vastaan Darek. Eva tunnisti pojan heti, kun näki vain tämän hiukset ja Eva meni pieneen paniikkiin. Kun Darek tuli Evan kohdalle, Eva katsoi maahan jatkaen silti kävelyä ja oli kuin ei olisi huomannutkaan Darekia, vaikka se oli ilmiselvää, että oli nähnyt hänet. Eva oikein huokaisi helpotuksesta, kun oli kävellyt Darekin ohi. Aless toki tiesi Evan ja Darekin tilanteen, koska Eva oli alkanut luottamaan tyttöön ja on puhunut tälle joistain asioista. Siksi Aless ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota äskeiseen ja niin oli ehkä parempikin.
Ruokasalissa Eva ja Aless joutuivat jonottamaan hetken ja sinä aikana he arvostelivat muiden oppilaiden ulkonäköä ja nauroivat omille jutuilleen.
“Näätkö ton, hedelmäsalaatin näkösen tyypin?” Aless kysyi hiljaa nyökäten yhteen pöytään, jossa istui poika hyvin värikkäissä vaatteissa ja Evan oli vaikea pidättää hyvin kovaa ja kantavaa nauruaan ja tyttö joutui nostamaan kätensä suunsa eteen, että nauru tukahtuisi edes vähän. Tytöt ottivat tarjottimet, aterimet ja mättäsivät lautasilleen perunamuusia ja lihapyöryköitä. Ruoka oli halpaa, mutta myös yllättävän hyvää kouluruoaksi.
Tytöt istuivat takana olevaan pöytään. Se oli ainoita pöytiä, jotka olivat vapaana. Tähän aikaan ruokasali oli täynnä ihmisiä. Ruokailu meni tytöillä muitta mutkitta, he vain puhuivat seuraavan päivän liikuntatunneista eivätkä tällä kertaa kiinnittäneet huomiota muiden ihmisten vaatetukseen.

Päivällisen jälkeen Aless oli mennyt opettajanhuoneeseen tekemään vaihdoksia omiin valinnaisaineisiin ja sillävälin Eva päätti mennä omaan huoneeseen, kysymään äidiltään Robertin vointia ja kerrankin tyttö voisi tehdä läksyt aikaiseen ettei taas tarvitsisi valvoa puoltayötä läksyjen parissa.
Eva teki hyvin pitkään läksyjään, koska tyttö samaan aikaan oli tekstannut kavereidensa kanssa ja puhui Skypessä Alessin kanssa, joka oli mennyt omaan huoneeseen ja niin tytöt tekivät läksyt yhdessä. Tai no, läksyjen yhdessä teko meni lopulta siihen, että Eva joutui näyttämään Alessille kaikki vastaukset, koska Evalla oli kiire palauttaa kemian esitelmä, jossa ei saanut käyttää internetiä. Työ oli tehtävä koneella ja se piti lähettää opettajalle ennen päivän vaihtumista. Eva pohti, jos hän silti etsisi netistä tietoa, muokkaisi lauseita ja kertoisi, että lähteenä ovat toimineet kirjat. Kuitenkin Eva halusi hyvät arvosanat kemiasta, joten tyttö veti nopeasti flip flopit jalkaansa ja pinkaisi huoneestaan alimpaan kerrokseen, kirjastoon. Eva meni nopeasti ja kätevästi hissillä. Kello oli noin puoli kymmenen, eli kirjasto olisi varmaan vielä avoinna. Hissin ovien avautuessa, Eva pika käveli aulan läpi kirjastoon ja aula tuntui olevan hieman pelottava, sillä nyt Eva kuuli vain hänet itsensä ja hänen omat kenkänsä lattialla. Eva kiitti mielessään, että kirjasto oli avoinna ja Eva alkoi suoraan etsimään jonkinlaista tietokirjaa erilaisista kemian tietokirjaa, jossa kerrottaisiin kaikista alkuaineista ja niihin liittyvästä nippeli tiedosta ja muusta hyödyllisestä. Eva löysi kirjoja kolme kappaletta, jokainen oli paksu kirja ja hieman pölyisiä, niitä ei olla varmastikaan nostettu hyllystä pitkään aikaan. Sitten Eva meni lainaamaan kirjat ja säikähti melkein kuollakseen, kun brunette tyttö näki Darekin selailemassa yhdellä hyllyllä kirjoja. Eva oli kuin päähän lyöty. Ensinnäkin, mitä Darek tekee kirjastossa? Ei häntä ole ennenkään kiinnostanut koulu, saatika lukeminen. Silti Darek näytti etsivän jotain kirjaa kuumeisesti. Eva meni pikaisesti lainaamaan kirjat ja oli lähdössä pois, kun Darek melkein törmäsi tyttöön tullessaan yhtäkkiä paikalle hyllyjen välistä.
“Kirjoja lainaamassa”, poika puhui omalla, viettelevällä äänellä ja Evaa hermostutti. Tyttö vilkaisi, oliko Darek löytänyt etsimänsä ja ilmeisesti oli - pojalla oli sylissään yksi kirja, jonka nimeä Eva ei nähnyt lukea.
“Joo, kemian esitelmää varten”, Eva sanoi lyhyesti ja kylmästi ja oli kävelemässä Darekin ohi ja sen jälkeen pois kirjastosta, mutta Darekin huudahdus sai Evan pysähtymään.
“Voidaanko puhua, Eva?”
Eva meni taas pieneen paniikkiin. Tuntui oudolta ja väärältä kuulla kaiken tämän jälkeen, Darekin suusta Evan oman nimen.
“Mistä?” Eva kysyi taas kylmällä äänensävyllä ja itsevarmasti, kääntyen Darekiin päin. Tyttö tavoitti pojan kanssa katsekontaktin ja brunette ei osannut oikein tulkita noita silmiä. Ne olivat sekavat ja näytti, kuin Darek olisi käynyt mielessään paljon asioita tällä hetkellä. Darek huokaisi raskaasti.
“Ai mistäkö? Meistä tietenkin”, Darek sanoi ja hymyili pienesti. Sen verran Eva tunsi Darekia, että tunnisti hymyn olevan tekohymy.
“Sä et ollu tosissas”, Eva sanoi takaisin. Eva ei uskonut Darekin puhetta, ei uskonut, että heillä olisi välttämättä mahdollisuutta eikä välttämättä mahdollisuutta selvittää tämä kaikki. Tai jos oli mahdollisuus, niin kyseessä on oltava tosi hyvä syy.
Darek avasi suunsa ja oli aikeissaan selittää asiaa, mutta sulki suunsa kun Eva jatkoi;
“Mutta tällä hetkellä mä en tarvii sun vastauksii. En nyt. Mulla ei oo aikaa sellaiseen.”
Darek näytti hieman tyrmistyneeltä, mutta nyökkäsi sitten.
“Laita vaikka viestiä, kun oot valmis puhumaan.” Sen lauseen jälkeen, Darek kääntyi lainaamaan kirjojaan. Eva jäi vielä hetkeksi tuijottamaan pojan menoa ja sitten vilkaisi kelloaan. Kello oli jo kymmentä vaille kymmenen, Evalla oli hyvin kiire tehdä esitelmä. Niinpä Eva juoksi taas hiljaisen aulan läpi hisseille ja taas hissin avauduttua, Eva juoksi omalle huoneelle ja suoraa päätä alkoi tekemään esitelmää hyvin nopeasti.

Eva oli nukahtanut vahingossa pian esitelmän lähettämisen jälkeen, kun tyttö oli luvannut itselleen, että katsoo “vain yhden youtube videon”. Tyttö oli kuitenkin nukahtanut jo kesken videon ja heräsi nyt aamulla kovaan koputukseen oveen.
Eva nousi istumaan sängylleen ja huusi; “Odota hetki.”
Eva katsoi rannekelloaan ja huomasi kellon olevan jo yli yhdeksän ja tytön tunnit olivat alkaneet jo kahdeksalta. Eva avasi nutturalla olleet hiukset, suoristi huppariaan ja avasi ovensa.
“Huomenta”, Eva sanoi oven takana seisovalle terveydenhoitajalle, Jenniferille. Nainen hymyili valloittavaa hymyään ja vastasi aamu tervehdykseen samalla tavalla.
“Alexander Brown laittoi minulle viestiä, ettet ole ollut tunnilla ja pyysi minua tarkistuttamaan, oletko sinä kipeä.”
“Aih, en ole kipeä. Nukahdin yöllä vahingossa, enkä muistanut laittaa herätystä päälle, nukuin siis pommiin”, Eva sanoi hieman tuskastellen ja hieroi silmistään rähmää.
“Hyvä on, vastaan Alexanderille, että olet nukkunut pommiin. Sinulla on varmasti kiire seuraavalle oppitunnille. Hyvää päivänjatkoa!”
Eva vastasi opettajalle vain hymyllä ja laittoi sitten oven kiinni. Evalla oli kiire. Tyttö ei käynyt suihkussa eikä harjannut hiuksiaan. Eva vaihtoi vain eiliset vaatteet, college-housuihin ja tiukkaan pitkähihaiseen paitaan ja suloi laukkuunsa kaikki tänään tarvittavat koulukirjat. Sitten Eva pinkoi kohti luokkaa, jossa opetettiin psykologia. Matkalla luokkaan, Eva teki takkuisista hiuksistaan sotkunutturan ja Eva vilkaisi kelloaan. Tytöllä oli minuutti aikaa keretä luokkaan, ennen kuin hän olisi saanut myöhästymis merkinnän ja Evalla oli uhkaus, että jos tyttö kerrankin tulee myöhässä tunnille, hän joutuisi jälki-istuntoon. Eva vain toivoi, ettei joutuisi jälki-istuntoon pommiin nukkumisesta.
Psykologian luokkaan päästyä, Eva rojahti pulpetilleen hieman hengästyneenä. Tyttö ehti luokkaan juuri ennen kuin ovi ehti mennä lukkoon.
Tuntia oli mennyt noin viisi minuuttia, kun koulun kaiuttimista kuului kuulutus;
“Eva Rover, tulisitko käymään rehtorin kansliassa nyt heti.”
Eva huokaisi raskaasti ja hieroi vasemmalla kädellään otsaa, kun koko luokka oli kääntynyt katsomaan tyttöä. Eva vähät välitti tuijottavista oppilaista ja mitään sanomatta lähti luokasta kohti rehtorin kansliaa.
Kansliassa Evaa oli vastassa Nicky, koulun rehtori. Eva käveli itsevarmana nuorekkaan, vaaleahiuksisen naisen luo ja toivotti hyvät huomenet.
“Käy vain sisälle, Eva.”
Eva astui sisälle rehtorin kansliaan ja katsoi hieman ympärilleen. Kanslia vaikutti aika kotoisalta toimistolta.
“Istu vain siihen tuolille”, Nicky ohjeisti eikä Eva sanonut mitään, vaan istui tuolille hiljaa.
“Eli, sinähän tiesit että sinulla on ollut jo monta varoitusta myöhästymisestä ja että vielä yhdestä myöhästymisestä saisit jälki-istuntoa”, Nicky kysyi vähän kuin varmistaen ja katsoi samalla kulmiensa alta Evaa, kun etsi paperikasasta jotain.
“Tiesin”, Eva vastasi totuudenmukaisesti ja nuorukainen oli varma, että hän saisi nyt jälki-istuntoa.
“Olit ollut aamulla tunnin myöhässä etkä siis ollut englannin tunnilla. Mikä oli myöhästymisen syy?” Nicky kysyi ja veti samalla paperikasasta yhden paperin ja täytti sitä.
“Unohdin laittaa herätyskellon päälle”, Eva vastasi hieman tylysti.
“Niin just”, Nicky mumisi puoliksi itsekseen ja täytti paperin loppuun ja teki siitä kopiota.
“Sinulla on luvassa jälki-istuntoa ensi viikon torstaina heti koulun jälkeen. Tulet käymään minun kansliassa, niin kerron mitä sinun on tehtävä jotta voit suorittaa jälki-istuntosi. Onko sinulla ennenkin ollut vaikeuksia aamuisin? Meinaan ennen kuin tulit Aislingiin”, Nicky sanoi tavallisellaan, pirteällä tyylillään ja Eva huokaisi raskaasti kun sai tietää jälki-istunnostaan.
“Mä hädin tuskin kävin ees koulussa”, Eva myönsi tylyllä äänellä, mutta Nicky ei tainnut ottaa sitä kuuleviin korviinsa, vaan hymyili lempeästi tytölle.
“Niin, niin isäsikin kertoi saman.”
“Miks sä sit kysyit, jos kerran tiedät?” Eva vastasi ivallisesti ja huokaisi taas turhautuneena. Nicky hymähti ja otti kopioidun paperin kopiokoneesta ja ojensi paperin Evalle.
“Haluan että olet minulle rehellinen kouluasioistasi. Tässä on jälki-istunto paperisi. Muista tulla paikalle, muuten voit saada pahemman rangaistuksen. Jos olet kipeä, ilmoita siitä terveydenhuollolle ja sitten ilmoitat minulle, ettet pääse hoitamaan jälki-istuntoasi, hoidat sen sitten myöhemmin.”
Eva vain nyökkäsi hitaasti rehtorille samalla pika lukien paperin läpi.
“Okei. Voinko nyt lähteä?” Eva kysyi nyt jo rauhallisemmin. Nicky nyökkäsi.
“Voit lähteä, kiirehdi takaisin tunnille. Hyvää päivänjatkoa!” Nicky vielä huikkasi ja Eva vain vastasi samoin.
Ovella Eva kuitenkin pysähtyi ja kääntyi dramaattisesti takaisin rehtoria päin. Nicky näytti kysyvältä, mutta ei sanonut mitään.
“Onko vahingollinen myöhästyminen syy jälki-istuntoon?” Eva yritti ja Nicky vain tuhahti ja nyökkäsi pienesti. Sen jälkeen Eva vain kääntyi ja lähti kansliasta sulkien oven. Tyttöä ärsytti, ja syystäkin.
Eva lähti lopuille tunneille ja kertoessaan Alessille koko tarinan, tyttö vain nauroi. Hänestä oli kuulemma hauskaa, että Eva joutui jälki-istuntoon, Evaa vain ärsytti. Aless kuitenkin jäi Evalle yöksi, koska tyttö ei jaksanut nousta ja lähteä omaan huoneeseen, kello oli kuitenkin jo reilusti yli puolenyön ja hiljaisuuden aikaan ei saanut enää kävellä käytävillä. Ennen nukahtamista Eva ajatteli vielä Darekia ja tämän tuoksua. Eva salaa toivoi poikaa vierelleen, mutta tyssäsi ajatukset nopeasti muualle.

Vastaus:

Huh no olipas ainakin varsinainen myllerrys tuo ensimmäinen kappale, etenkin ottaen huomioon miten edellinen luku päättyi! Olihan tämä muutoinkin melkoinen tapahtumapläjäys!:D Mielenkiintoista oli tosiaan tuo, ettei Eva saanut mennä katsomaan veljeään, sitä jäinkin lukijana miettimään enemmän.

Darek vaikuttaa reagoivan yllättävän fiksusti tähän tilanteeseen, mutta toisaalta eihän tässä näekkään kuin Evan näkökulman. Joissain kohdissa Evan nimeä oltiin toisteltu paljon putkeen mikä teki lukemisesta vähän tönkköä, mutta kaiken kaikkiaan viihdyttävää luettavaa, paljon tapahtumaa ja Evan persoona antaa tilaa vähän räväkämmällekin tarinalle. :'D Musta Nicky oli hyvin kirjoitettu tässä - jämpti mutta ymmärtäväinen ja osaa katsoa oppilaita yksilöinä. Samoiten se, että oltiin otettu huomioon Darekin persoona, se ei tosiaan ihan kirjastohiireltä vaikuta aikaisemmissakaan luvuissa!

Unohdan välillä, että Eva on 14v, kun näiden hahmojen puheet ja toiminta on tälläisiä, ehkä tuollainen muiden vaatetukselle nauraminen tuo sitten taas sen lapsellisemman puolen esiin. Tai sitten sitä on unohtanut millaisia oman ikäiset oli silloin, kun sen ikäinen itse oli. :'D Mielestäni tuo, että Eva ei oikopäätä anna anteeksi Darekin touhua sopii sen persoonaan hyvin. Siihen siis, että sen on vaikea luottaa muihin ja ehkä näyttää herkempi puoli itsestään.

Vaikka kello alkaa olla jo sen verran, että pitäisi nukuttaa niin tää luku kyllä piristi tapahtumarikkaudellaan!

-Dale

Nimi: Amora

02.03.2019 17:20
Luku 4

"Moi Rosa"
"Hei Amo! Mikäs sai sut soittelemaan? Äläkä sano ettei sulla ollut mitään, tunnen sut ja tiedän, että nyt on tosi kyseessä, kerrot kaiken", Rosa vastasi puhelimeeni.
"Mä en enää tiedä mitä teen. Koulun kuumin poika halus hengata mun kanssa, ja oltiin yhessä tallillakin ja ratsastamassa, mut miks en tunne yhtään vetoa sitä kohtaan?", sanon tuskastuneena Rosalle.
"Häh? Amo, keneen sä oot oikeen ihastunut, ja tiedän, että nyt oot todella ihastunut kunnolla, koska sä ihastut aina kaikkiin kuumiin poikiin", Rosa sanoi avaten äänihuuliaan.
"No kun, en mä tiiä. Se tässä onkin outoa", mumisin puhelimeen.
"Amo, kyllä sä tiiät. Tiedän ettet vaan haluu kertoa ja jos et kerro niin ei tästä tuu mitään", Rosa sepitti.
"Ei! Mä en suostu siihen. En todellakaan, sano etten oo ihastunut siihen?"
"Keneen? Ei se nyt voi olla niin paha, enhän mä ees tunne sieltä kettän paitsi... Oh God no Amo! Et oo tosissas...", Rosa voihkaisi.
"Tiedän, tiedän. Help!", sanoin tuskaisena.
"Unohdat sen jätkän. Vedät vaikka turpaan tai jotain", Rosa neuvoi.
"Oikeestaan se on tehty jo", sanoin hieman virne naamalla.
"Ei juma. Sä oot Amo kyllä äijä. Mut nyt mun pitää lopettaa, mutta muista, unohdat sen pojan. Oikeasti", Rosa sanoi ja painoi punaista nappia.
Laitoin puhelimeni housujeni taskuun ja lähdin pois huoneestani. Tänään tapaisin Demanin ja selvittäisin tunteeni, ja toivottavasti Nicolas ei tulisi sekoittamaan pakkaa.

Taivaalta ropisee hieman vettä. Avaan sateenvarjoni kävellessäni tallin kuraista pihaa pitkin. Win olisi niin kurainen. Kuikuilen nähdäkseni Demania, mutta toistaiseksi pojasta ei näy vilaustakaan. Haen tallista riimun ja kävelen perimmäiseen tarhaan. Win hörähtelee muutaman kerran terveisiksi. Silitin sen turpaa ja laitan riimun päähän.
"Moro!", tuttu ääni sanoo takanani.
"Ai moi Deman, ajattelinkin just sua", sanon pojalle.
"No mitäs siä?" poikaa kysyy.
"Ajattelin mennä ratsastaa Winin ja silleen en mitään ihmeellistä", vastasin.
"No mut miehän voin tul jeesaa sua, vähä hommailee ja sillee", poika hymäili.
Naurahdin hetken itsekseni. Poika puhui aina ihan pehmeitä. Lähdimme yhdessä tallia kohti. Poika käveli hevosen toisella puolella, ja silitteli ruunan kaulaa. Hevosmiehet, niin söpöjä.

Tallissa poika auttoi minua hoitamaan ponin ja laittamaan varusteet sille. Hän oli todella hyvä hevosten kanssa. Ne on sellasia noi saksalaiset. Kävelimme yhdessä kentälle, ja Deman oli enimmäkseen henkisenä tukena kun kiipesin selkään. Vetta ripotteli taivaalta, mutta poika halusi silti jäädä katsomaan ratsastustani. En pannut siitä pahakseni. Alkukäyntien jälkeen aloin verryttelemään ravissa melko pitkillä ohjilla. Win oli hieman pohkeen takana, joten muistutin sitä hieman raipan kanssa. Ruuna säpsähti hereille ja alkoi polkemaan paremmin takajalkojensa päällä. Otin hieman väistöjä ja avotaivutuksia, koska halusin tänään enimmäkseen saada hevosesta joustavan ja venyvän. Tein laukkaa aluksi kevyessä istunnassa, jotta Winin selällä olisi enemmän tilaa liikkua. Tein myös laukassa väistöjä. Kun olin saanut Winin hyvin avuille, ja taipuisaksi päätin lopettaa. Se oli tehnyt hyvin töitä.
"Hyvin meni", poika huikkasi kentän keskeltä.
Hymyilin vastaukseksi ja käänsin hevosen kaartoon ja hyppäsin pois selästä. Deman käveli luoksemme ja antoi Winille rapsutuksia.
"Haluuks siekin?", poika hymähti.
"Ai rapsutuksia? Kiitos tarjouksesta, mut en tarvii", sanoin hymyillen.
"Tiiäks oon miettiny tätä ja must se ei ois yhtää hullumpaa. Ja et sää ny varmaa haluis ees kieltäytyy", poika sanoi.
Katsoin poikaa suoraan silmiin. Jokin sisälläni sanoi, että älä tee mitään. Se olisi väärin poikaa kohtaan. Poika oli niin ihana. Poika käveli vierelleni ja otti käsistäni kiinni. Aloin hieman vapisemaan ja poika varmasti huomasi sen. Hän tuli lähemmäs. Poika otti vartalostani kiinni, ja suuteli minua. Olin hieman hämmentynyt.
"Tarviin nyt vähän omaa aikaa", sanoin ja lähdin ponin kanssa talliin. Poika jäi yksin seisomaan vesisateeseen. Minun oli paha olla.

Purin Winin varusteet ja heitin hevosen takaisin tarhaan loimien kera. Olisi aika palata koululle ja aloittaa päivän tunnit (olin siis saapunut tallille noin seitsemän aikoihin ehtiäkseni ratsastamaan). Lähdin kävelemään koululle päin. Ensiksi kävisin huoneessani vaihtamassa vaatteet. Pääsin vain koulun pihaa, kun joku käveli takanani. Askeleet kuuluivat takanani ja kukapa muukaan, kuin Nicolas se oli. Nopeutin kävelyvauhtiani, mutta poika pysyi hanakasti perässäni.
"Oota nyt", poika huusi.
En huomioinut hänen olemassa oloaan ja harpoin huoneeseeni. Laitoin oven kiinni ja toivoin pojan häipyvän. Vaihdoin nopeasti vaatteet ehtiäkseni seuraavalle tunnille. Otin pöytälaatikosta tarvitsemani kirjat, ja huitaisin ne reppuuni. Kello oli viittä vaille kymmenen, joten ensimmäinen tuntini alkaisi ihan pian.

Meillä oli ensimmäinen tunti matematiikka. Tietysti Nicolas virnuili luokan ovella.
"Anna mun olla", tiuskaisin pojalle.
"Näytät niin suloselta kun tiuskailet", poika virnuili.
Ignoorasin pojan ja istahdin tuolilleni. Halusin vain keskittyä tähän tuntiin. Nicolas kuitenkin istui takanani. Miksi? epäreilua. Poika käveli luokkaan perässäni.
"Mites menee sen sun poikaystävän, Demanin kanssa? sehän on ihan mulkku", poika tiuskaisi.
"Anteeks nyt vaan mut se ei oo mikään mun poikaystävä, ja se on ainakin mukavampi kun sä", sanoin ärtyneenä.
"Älä nyt, tiiän et tykkän musta mut en vaan haluu myöntää sitä", poika vihjaili.
"VOI NYT JUMALAUTA Äijä, jätä mut rauhaan", huusin pojalle melkein antaen turpaan - taas.
Koko luokka katsoi tällä hetkellä minua.
"Nicolas ja Amora ulos luokasta, nyt", opettaja huusi ja lensimme molemmat pihalle.
Katsoin poikaa ja halusin olla ihan suora.
"Mä en tiedä miten sä teet sen, mut sä oot ihan hemmetin kuuman näkönen ja mä en vaan voi olla ajattelematta sua koko ajan", sanoin pojalle.
"Mitä sä selität? Luuleks sä oikeesti et oisin kiinnostunut susta?" poika hymäili.
Katsoin pojan kirkkaisiin silmiin. Taas yksi syy Nicolaksen pilkata mua enemmän. Poika kuitenkin tuli lähemmäs minua ja sydämessäni kuohahti. Kaksi poikaa saman päivän aikana yrittää lähestyä minua? Pojan kädet koskivat omiani. En ollut koskaan ennen tuntenut mitään tällaista.
"Tieksä oot aika kaunis myös"
Poika otti kaulastani kiinni ja huuleni olivat vasten pojan huulia. Se tuntui niin hyvältä. Olisin halunnut olla siinä ikuisuuden. Yhtäkkiä näen Demanin kävelevän nurkan takaa ja poika pysähtyy katselemaan meitä. Työnnän Nicolaksen pois, ja juoksen pois käytävästä. Nicolas jää tyytyväisenä seisomaan käytävälle ja katsoo Demania. Näin kuinka vihaiselta Deman näytti. Miten aina onnistuin pilaamaan kaiken? Pirun Nicolas.

Vastaus:

Tämä luku tosissaan oli aika wild ride jos näin huonolla suomella yritän asiaa kuvata. En tiedä mitä edes aatella, Nicolas on jotenkin niin kamalan olonen ihminen etten kestä. :'D Tavallaan kyllä osasin jo olettaa mitä tässä tulisi käymään, mutta en silti osaa olla ärsyyntymättä siihen hahmona. xD Oon kyllä ihan hukassa muutenkin tän vastaamisen kanssa, kun siitä on aikaa milloin viimeksi kommentteja raapustellut. Demanista en osaa mielipidettä hirveästi muodostaa ainakaan vielä!

Luku etenee verkkaisesti eikä ainakaan ehdi tylsistyä mihinkään jaaritteluihin. Toisaalta itse tykkään pitkistä kuvailuistakin, mutta kuten aina - puolensa kaikessa. Repliikit elävöittää kivasti ja tuo vauhtiakin tarinaan. Jään ehkä kaipaamaan juonelta jotain lisää piirittävien huomionkipeiden poikien lisäksi, mutta tämä nyt vasta onkin neljäs luku, ja toisaalta haluan että jokainen kirjoittaa juuri sellaista tarinaa kuin haluaa. Tässä on kyllä ainesta vaikka minkälaiseen sotkuun, että mielenkiinnolla jään odottamaan mitä tulee käymään! :D

Kirjoitusvirheitä tai mitään epäselvää kerrontaa en tuolla bongaillut. Yllätyin totaalisesti tuosta Amaran yhtäkkisestä suorasta tunnustuksesta luvun loppupuolella. Ehkä sitä en osannut ihan odottaa kuitenkaan. :D Kiva nähdä, että Rosakin pysyy kyydissä lukujen mukana! Nuo rennot heppailut tuolla luvun tiimellyksissä antaa myös hyvää hengähdystaukoa näistä melko kipinöivistä henkilökemioista, ympäristön kuvailu voisi olla toinen vaihtoehto tähän!


-Dale

Nimi: Haely

27.12.2018 17:22
// Apua ku edellisestä o vierähtäny aikaa... Mihinkähän ihmeeseen se aika oikee katos.... Mutta tää luku on tosiaan lojunu jo pitemmän aikaan xD

Luku 22

Olen ollut liikuntasalissa jotain tunteroisen, jonka kulutin kiipeilemään seinää. Ensin vain piti kasata muutama patja kyseisen seinän viereen, siltä varalta, että onnistuisin taas toheloimaan. Mikä ei sinäänsä kyllä yllättäisi varmaan oikeastaan yhtään ketään...

Istuskelen kiipeilyseinän päällä, kun kuulen tutun soittoäänen alkavan soimaan lattian rajassa, jonka suhteen en yritä vielä mitään. Ei se toivottavasti ainakaan ole mitään erityisen tärkeää. Mielessä pyörii sen sijaan pieni ajatuksenpoikanen uuteen tarinaan, joka pitäisi kehitellä luovan kirjoittamisen tunnille. Harmittelen ettei ole mitään, mihin kirjoittaa ajatusta ylös, sillä aika varmasti unohdan sen.

Lähden kapuamaan hitaasti, mutta jo suhteellisen tottunein ottein alas ja hyppään viimeiset metrit patjoille, joiden roudaamisessa meni oma aikansa. Astelen tavararöykkiön luokse, johon kuuluu puhelimen lisäksi ainakin juomapullo, ja nappaan puhelimen käteeni. Susan, tämä hieman veijakas ystävä, jonka olen tuntenut suurinpiirtein koko elämäni ajan. Soitan hänelle takaisin, miettien, etten kyllä normaalisti olekaan ystävilleni jättänyt samantien vastaamatta...
“Haaeeelyyy”, tytön, jo erittäin tuttu, pirteä sekä toisinaan hieman yli-innokas ääni kaikuu hieman tämän vastatessa. “Mikset sä heti vastannu? Et sä yleensä tee niin!!” Tämä melkein huutaa viimeisen kysymyksen, joka oikeastaan ei edes ole kysymys, mutta eipä sillä ole väliä. Hymy nousee automaattisesti kasvoilleni, kuullessani ystävän äänen. Kauanhan siitä oli, kun viimeksi puhuin tai näin hänet?
“No hei vaan sullekin”, naurahdan ja kuvittelen ystäväni pyörimään ympäriinsä värikkäässä huoneessaan. Värikäs huone, kuvaa tytön värikästä ja energistä luonnetta hyvin.
En edes ajatellut, että tämä häseltäjä olisi laittanut minut kaiuttimelle, ennen kuin kuulen Windyn äänen. Se ei kuulunut ihan samanlailla kuin Susanin. “Kerro!” tämän ääni kuuluu hieman yllättäen vaativan ja neutraalin sekoituksena, selvästi toisenkin puhelun lävitse.
“Hei vaan Windy. Niin mitä pitää kertoa?” Olen hämmentynyt, sillä en saa päähän mitä ystäväni tarkoittaa. Älä jätä suuta auki, päässäni kaikuu kävellessäni portaikossa kohti huonettani. Minua tulee vastaan äänekkäämmän puoleinen ryhmä, johon en kuitenkaan liiemmin kerkeä kiinnittää huomiotaan, kun Windy jo vastaa:
“No se juttu mikä liittyy Mikaan ja tällee! Ala puhua!”
“Mitääämitämitä?” Susanin äänestä huomaa, että Windy ei ollut kertonut yhtään mitään aikaisemmasta keskustelusta. Tai sitten Susan ei ollut vain kuunnellut, kun toinen oli selittänyt…
“Lyhyesti", aloitan, mutta hiljenen vetääkseni syvään henkeä. Älä mieti liikaa. “Hän kertoi kerran olevansa veljeni.”
Välillemme syntyy hetkeksi täydellinen radiohiljaisuus kahden muun sulatellessa asiaa. Sitten he alkavat puhua päälletysten, niin nopeatempoisesti, että ihmettelen jo kuinka he saavat henkeä. Mieleeni palaa ne monet illat, jotka olenkaan viettänyt heidän kanssaan. Ne monet kerrat, kun kaikki ovat miettineet miten toinen saa henkeä milloin nauraessaan, milloin huutaessaan pää punaisena. Eikä sovi unohtaa innostunutta selitystä jostain asiasta, jonka aikana muut pudistelivat päätään leveästi hymyillen, toisinaan kuunnellen selitystä ja toisinaan ollessaan niin omissa maailmoissaan, ettei huomaa yhtikäs mitään. Suhteellisen nopeasti tulevat muistot saavat ikävän pintaan jälleen kerran.

“Lopettakaa jo! En saa mitään selvää!” päädyn keskeyttämään ystävieni kysymystulvan, joka oli kestänyt varmaan viitisen minuuttia, purskahtaen nauruun heti heidän hiljennettyä.
“Oletko tarkistanut asiaa?” Windy kysyy hiljaisesti. Nyökkään, vaikkeivat he sitä näekään.
“Soitin vanhemmilleni… taino adoptiovanhemmilleni parin päivän päästä siitä kun Mika oli asian minulle kertonut. He vahvistivat, että minut oli adoptoitu”, selitän yrittäessäni kaivaa avaimiani, ilman että tiputtaisin mitään.
“Kertoivatko he mitään muuta?” Susan kysyy samaan aikaan kun Windy pohtii, kuinka tämä liittyy entisen kotitaloni myymiseen.
“En minä muuta adoptio jutusta saanut selville porukoilta, mutta sen sain tietää, että he olivat muuttaneet jonnekin päin Amerikkaa. Eli en ole saanut mistään vahvistusta siitä, että olenko oikeasti Mikan sisar vai en, mutta ei hän vaikuta sellaiselta henkilöltä, joka huvikseen pamauttelisi tuollaista toiselle päin naamaa.”
Susanin levottomat ja raskaat askeleet kuuluvat hiljaisuudessa. Saan vihdoin oven auki ja vastaan pomppii aina yhtä iloinen perhoskoira. Suljen oven perässäni ja laitan puhelimen kaiuttimelle ja aloitan koiran rapsuttamisen.
“Aikamoinen pommi”, Windy huokaa ja jatkaa: “Ainiin tiesitkös muuten..”

Juttelemme vielä jonkin aikaa kaikesta mahdollisesta kuulumisista vanhan koulun juoruihin ja tunteihin. Itkunaurun määrä on sen mukainen, sillä huomaan vain sen, että eihän se paikka ole miksikään muuttunut, mutta tuntuu että oma elämä on mennyt noista ajoista vain sekaisemmaksi. No, sille ei voi mitään. Samat vanhat tapahtumat kuin aina ennenkin, eikä kahden ystäväni satunnaiset myöhästymiset olleet vaivautuneet lakkaamaan tänä aikana.

Puhelun loputtua, en ole varma milloin olinkaan ruokkinut Cicin. Tämä kuitenkin haukahtaa pienesti ruokakipon luona, kuin olisi tiennyt minun miettineen sen ruokapolitiikkaa. Menen kaapille, jossa säilytän pikkuisen ruokia huomatakseni, että pitää mennä käymään seuraavana päivänä Limerickissä ostamassa koiranruokaa.

Vastaus:

Täytyi itsekin ihan kunnolla kaivella muistia, että mitä on tapahtunut aiemmin, mutta eipä se mitään, kiireet on ymmärrettäviä.

Alussa oli joitakin kirjoitusvirheitä ja hieman tönkköisiä lausemuotoja, mitkä pistivät silmään, mutta kuten sanottu: mulle merkkaa enemmän tarinan juoni ja hahmot. Tämä kaverikolmikko on ehkä jollain tapaa pirtein mitä Aislingin kaveriporukoista tulee mieleen tällä hetkellä. Niissä on jotain semmosta viattomuutta ehkä iänkin puolesta, mutta ottaen huomioon minkälaista meininkiä Aislingin muissa tarinoissa on, nää on tosi symppiksiä tapauksia. Ehkä oon tosiaan vaan vanha ja siks sanon näin: mut musta on mahtavaa, että nää vaikuttaa oikeasti about 13 vuotiailta, eikä niistä oo kirjoitettu liian vanhan oloisia. Sitä ei tietty voi kieltää etteikö saman ikäiset henkilöt ole henkiseltä kypsyydeltään ja käytökseltään erilaisia, mutta jotenkin harvoin tuntuu törmäävän tarinoihin, joissa nuoret oikeasti vaikuttaa nuorilta. Toivottavasti tajuat mitä tarkotan tällä... :'D

Toinen asia mistä annan pointseja on se, että saat Aislingin ulkopuolisen maailman hilattua tarinassa mukana. Monesti keskitytään vain siihen mitä Aislingissa tapahtuu ja kaikki muu maailmasta unohtuu, mikä on myös okei, koska noh...siellähän oppilaat asuu, mutta tuo se lisäulottuvuutta jos muutakin miljöötä jossain muodossa on messissä.

Haelyn luvuista jää aina hyvä fiilis, nää on semmosia rentoja, mutta tapahtumarikkaita ja nyt kun nämä mysteerit on ainakin osittain selvinnyt niin tapahtumatkaan ei vaikuta niin sekavilta. Repliikit on tosi eläväisiä, eikä ehdi tosiaan tylsistyä näitten hahmojen parissa! :D

-Dale

©2019 AιςІιηg - suntuubi.com