Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

Ohjeita

001. Suosittelemme kirjoittamaan tarinat ensiksi jollekin kirjoitusohjelmalle, sillä Suntuubilla on huono tapa toisinaan kadottaa viestit lähettäessä.
002. Uuden tarinan saa lähettää, vaikkei edelliseen olisi vastattu. Poikkeuksista ilmoitetaan tarvittaessa.
003. Tarinoihin saa lisätä tunnelmamusiikkia, vaateparsien kuvia, lyriikoita, mitä nyt haluaakin.
004. Mikäli tarinasi sisältää aiheita kuten päihteet, runsas kiroilu ja niin edespäin, on hyvä mainita tästä etukäteen tarinan alussa.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Dale

27.12.2018 18:50
//Huom! Sisältää väkivaltaa, kiroilua, itsetuhoisuutta ja seksuaalissävytteistä tekstiä muutenkin, eikä ole muuten oikoluettu jälkikäteen joten onnea. Näiden varoitusten saattelemina hyvää tai huonoa lukuhetkeä. Kukin päättäköön itse! Tämän luvun kappaleeksi valikoitui Nothing But Thievesin I Need Air

Luku 48

Ei sitä niin paljon pitänyt tulla. Verta tuntui vain leviävän suuremmalle alueelle, tummana ja sakeana. Sekunnin sitä pystyi kuvittelemaan musteeksi, ainakin se tahrisi lattian samalla tavalla. He olivat täysin hiljaa, kuin äänieristetyssä huoneessa. Kukaan ei liikkunut, vain katkonainen hengitys rytmitti taustalla. Tutisin paikoillani, miehen kädessä oleva veitsi tiputti vielä veripisaroita jalkojen juureen. Yritin, yritin niin helvetisti ajatella, että ääni oli vain hana, josta tihkui vettä tiskialtaaseen. Vähitellen sekin hukkui pään kohinaan.
“Mitä sä teit?!” mies räjähti, kun oli ehkä saanut päässään sumplittua mitä juuri oli tapahtunut.
“EMMÄ TIEDÄ SE- SE VAAN TAPAHTU”, toinen kohautti hätääntyneenä olkapäitä, selkeä eläimellinen pelko välähti sen silmissä, jotka juuri ja juuri erotti hupun alta.
“EI HELVETTI, TÄN TAKIA MÄ EN LUOTA TEIHIN AMATÖÖREIHIN!” lyhyt, vanttera mies hoki ja huitoi käsillään, kuin kohtauksen saaneena. Se ärähti itselleen ja hieroi otsaansa, kiroten meidät kaikki alimpaan helvettiin.
“SE ON KUOLLU JO, EI VOI MITÄÄ!”, pidempi huppupäinen mies vauhkosi takaisin, ravistellen veripisaroita veitsestä, joita lensi vaatteillemme, ja naamallenikin. Yritin olla hengittämättä, kuin se saisi veren katoamaan kasvoiltani. Kääsin katseen maahan muodostuneeseen peiliin, joka kiilsi lamppujen alla.
“Nero, vie toi jonnekin, mietitää sit mitä helvettiä tehään tän amatöörin ja tän - tän sotkun kanssa”, mies huokaisi raskaasti, silmät tiukasti huppupäisessä hahmossa, joka näytti siltä kuin olisi yrittänyt tehdä itsestään mahdollisimman pienen. Minun ei olisi pitänyt edes olla siellä. En liittynyt tähän mitenkään. En ainakaan luullakseni, ja nyt minulla oli kaikesta huolimatta tuntemattoman verta ylläni.
“Milburn, mennään”, Nero sanoi ilman tunteen häivääkään, kyseenalaistamatta käskyä. “Ala tulla ny”, se repäisi paitani hihasta, mikä sai jalat viimein liikkeelle.
“Minne?” ääni tuntui kuiskaukselta äskettäiseen kanssakäymiseen verrattuna. Hain sen katsetta, ehkä siksi, että halusin nähdä senkin olevan samaa mieltä mun kanssa siitä, ettei tässä ollut mitään järkeä. Miten väärin tää kaikki oli.
“Andyn luo.” En saanut katsetta.
“Ei mennä sinne”, sain puristettua tyhjiltä tuntuvista keuhkoistani. Viimeisenä sinne. Murenisin varmaan sekunnissa sen edessä, kun se pelkällä katseellaan nauraisi mulle ja tuhahtaisi, että enkö ennen kuolleita ihmisiä oo nähnyt. Olinhan minä, mutten halunnut nähdä enempää.
“Mun kämpille sitte”, Nero tuhahti. Kävelin sen takana, huomasin miten senkin kädet oli puristuneet nyrkkiin. Löisipä se mut tajuttomaksi niillä, että pääsisin pois edes hetkeksi. Halusin ehdottaa, että mitä jos soitettaisiin kumminkin ambulanssi, tämähän oli kumminkin vain vahinko. Ei näin pitänyt käydä. Mutta sen tiesin paremmin kuin hyvin, ettei minnekään oltu soittamassa, eikä sitä kannattanut ehdottaa. Ei minulla - jos kellään ollut valtuuksia edes mainita sellaista. Niin se vain meni.

En silloin ollut tajunnut, että Nero oli aina ollut reilu. Nuorempana sitä ei vaan tajunnut. Nyt tajusin, että ihan samat asiat varmasti vaikutti siihenkin. Eri tavalla ehkä, mutta se oli nähnyt samat asiat, tiesi samat asiat. Silti se näytti olevan enemmän kasassa kuin minä koskaan olin, tai tulisin olemaan. Ja kaiken sen jälkeen se sama henkilö, varmana kuin kivimuuri istui nyt vieressä. Oli hassua, että me oltiin nähty niin paljon väärää, mutta silti siinä hetkessä oltaisiin voitu olla kuin mitkä tahansa parhaat kaverukset koulun oleskelutilassa. Mutta ei me oltu.
“Tiäkkö mitä”, se kääntyi mun puoleen, sekoittaen samalla korttipakkaa kädessään.
“No?”
“Olin tavallaan kateellinen sulle”, Nero myönsi ja iski pakan pöytään. Osa oli jo ehtinyt kerääntyä pöydän ääreen, minkä huomasi Neron äänen volyymistäkin. Tieto oli jotain uutta, sillä kukaan, toistan, kukaan ei ollut kateellinen Milburnin nulikalle yhtään mistään. Ainakaan aiemmin kukaan ei ollut siihen syytä nähnyt.
“Mistä?”
“No ihan siitä syystä, et uskalsit lähtee vaa, soittaa viel suutas kytilleki, kylhän sä tiesit mitä se tarkottas jos jäisit kii tai joutusit poseen?” mies sanoi kulmiensa alta, ja minun ollessa kerrankin hiirenhiljaa käytti tilaisuuden hyväksi ja jatkoi: “Nii… Ihan sen takia. Ei se mikää tyylikäs tai kunniakas lähtö ollu, mut lähit kumminki.”
“Hah toi saa sen kuulostaa siltä kuin olisin delannu. Oisit sä sit halunnu jo lähteä sieltä aiemmin?” kysyin aidosti kiinnostuneena. Nero oli aina vaikuttanut porukan varmalta tekijältä, joka ei pahemmin hekumoinut mahdollisuutta parempaan tulevaisuuteen Whitechapelin ulkopuolella. Olin kaiketi ollut väärässä siinäkin.
“Hah usko pois, millä sekunnilla tahansa.”
“Mut sun lähtö ois kiinnostanu vähän useempaa ja vaarallisempaa porukkaa kuin mun,” huomautin ja toden totta aloin miettiä, ettei Nero koskaan ollut viholliseni, vaikka sellaiseksi olin tämän luokitellut. Puolustukseksi sen aikainen Dale näki vihollisen kaikessa, koska kehenkään ei voinut luottaa.
“Mmm”
“Tota… Miten Andy kuoli? Tai siis jos sä tiiät, kun meikä ei tienny siit mitää, niinku ymmärrät ni en oo kauheesti sinne yhteyksiä pitäny,” selitin aprikoiden tekisikö laajempi tieto vain hallaa.
“Onko sillä väliä, kuollu ku kuollu”, Nero yritti hymyillä, mutta tiesin, että se yritti vain pehmittää tilannetta kiristyneellä ilmeellään.
“Eipä kai”, tuumasin verkkaisesti, kun oma kuplamme hajosi käsien taputukseen:
“Noni alotetaas sitte kaverit!” Helvetia huusi ja käsien eleillä hätyytteli Kristiania antamaan tilaa tällekin sohvalla. Kristian näytti siltä kuin olisi halunnut heittää vitsin, mutta tyytyi nurisemaan itsekseen ja tiivistämään niin, että toisellekin jäi tilaa.
“Onko täällä vielä tilaa?” Ginevran vieressä seisova pitkä mies, jättiläinen, mikä lie herätti yhtäkkiä huomiomme. Archibald. Olin silmäillyt miestä ihan siinä mielessä, että stereotypian mukaan pitkillä miehillä on isompaa tavaraa tarjottavana, mutta onneani en ollut lähtenyt kokeilemaan. Eikä tarvinnutkaan, sillä tilaisuus käveli itse eteeni
“Totta kai, messiin vaa!” Kristian sanoi, mikä oli hiukan ristiriitaista siihen nähden, että juuri aikaisemmin tilan antaminen oli ollut niin työn ja tuskan takana. Nuo istuivat myöskin alas, Archie matalan pöydän turvin lattialle, koska siitäkin ylsi hyvin ottamaan osaa peliin.

Pelit oli pelattu antaumuksella useamman kierroksen kera, eikä Kristian edelleenkään suostunut myöntämään huijanneensa viimeisimmässä ottelussa. Huomasin Valdemarin rullaavan huoneeseen kuin tarkistaakseen tilannetta, vierittäen katsettaan jokaisessa paikalla olijassa.
“Mitäs Valdemarille? Mulla on ollut hirrrrrmunen ikävä sua!” pomppasin refleksinomaisesti ylös ja ryntäsin tämän luokse. Enkä minä edes valehdellut, kaipasin oikein Valdemarin ja Joshin juopuneita naljailuja toisilleen. Harmiksi kaikki tuntui menneen viime aikoina palasiksi niiden kahden välillä, jos ne kaksi apinaystävääni olivat koskaan tulleetkaan toimeen.
“Omaa rauhaa kiitos”, Valdemar nosti kättään ylös, kuin estääkseen näkemästä naamaani, kuitenkin laskien sen nopeasti kuin muuttaen mieltään:
“Sinulla ja Joshilla menee kuulemma hyvin?”
“Ai joo se… Se on vähän vaikee selittää mut hei tärkeintähän maailmas on rakkaus. Eiks vaa, kato säkin kaipaisit jotain lämpöä elämää!” hymyilin tuttua viatonta Pepsodenttia.
Nuorempi poika pärskähti hiukan huvittuneen sekä närkästyneen oloisena: “Vähän vaikee joo.” Muuhun tämä ei ottanut kantaa ennen kuin ilmeettömästi kääntyi takaisin lähteäkseen oleskeluhuoneesta.

“Mulle riitti, nyt nukkumaan, ei meinaa ihan pienillä unilla kannata Ginevran kans lähtee ottaa kuppia”, Archie ilmoitti ansaiten pari naurahdusta väsyneeltä poppoolta.
“Mitäs oot höyhensarjalainen, eikä me olla mistään sellaisesta sovittu”, tummahiuksinen tyttö virkkoi ja läväytti korttipakan toisen naamaan. Parempana päivänä olisin tuppautunut mukaan, mutta tänään en kyennyt tekemään elettäkään ottaakseni osaa. Sivummalla Nero kääri ikkunan ääressä sätkäänsä ja hakeuduin sen seuraan. En sano mitään, mutta hymyilen ajatuksetta Ginevran ja Archien kiusoittelulle siitä kumpi saa viimeisen sanan.
“Hei me vasta alotellaan täällä, ette te mihinkään voi lähteä!” Helvetia estelee kaksikkoa, mutta Archie haukottelee jo kuuluvasti.
“Tapoin sen”, Nero sanoi, nuolaisi sätkäpaperia, ja jäi sivusilmällä katsomaan mua.
“Sä teit mitä?” äimistyin. Vedin henkeä syvään ja aloin miettiä kaikkia mahdollisia syitä miten siinä niin oli päässyt käymään. Toki olin vain sylikoira, joka tuskin tiesi vaikka Nerolla ja Andylla olisikin ollut jotain keskeneräisiä selvittämättömiä asioita.
“Tapoin sen”, se toisti ja hypisteli sätkäänsä, katse käsissään. Huone alkoi tuntua liian lämpimältä, johtui se sitten takasta, ihmispaljoudesta tai omasta tukalasta olostani.
“Miks?”
“Kysytkö tosissas?” Nero ei peittänyt heikkoa ärtyneisyyttään.
“Joo kai”, olisin minäkin jos olisin uskaltanut, mietin sitä kuitenkaan sanomatta. Joskus pääsin ajatuksessa niinkin pitkälle, että tiesin tekotavan, mutta ajoitus ja paikka ei koskaan lutviutunut päässäni loppuun asti.
“Koska se oli viimeseenki soluunsa asti mätä ihmisrutto”, mies selkeästi seisoi sanojensa takana, eikä välittänyt ääneni epäröinnistä.
“Sun ois täytyny ton perusteel hankkiutua eroon aika monesta ihmisestä siellä”, päädyin hörähtämään.
“Nii… Niinhän mun ois pitäny”, toveri nyökkää huokaisten. Muut ovat alkaneet jakaa laseja, joihin kaadettiin niitä jokaisen omia bravuureja, jotka maistuivat lähinnä kemiajätteeltä jos joltain. Välillämme on hiljaisuus ennen kuin saan ajatukseni taas kartalle:
“Aika sairasta!” nauruni kuplii hetken ilmassa, ja Neronkin suupielet käy ylhäällä, mutta vain hetken verran.
“Otetaanko sille sitte?” Nero kysyy ilottomana ja katsoo nyt silmiin. Lämpimän keltainen väri saa sen silmät näyttämään siltä kuin niissä olisi seassa kultaa.
“Mikä ettei.”

En koskaan ajatellut, että ihmisestä voi tulla niin paljon verta. Niin lyhyessä ajassa. Että se on vain yksi sivallus tiettyyn kohtaan ja se on siinä. Joskus kuolevaisuutensa unohti päiviksi, viikoiksikin. Ehkä hyvä niin. Koska nyt en haluaisi mitään muuta kuin rikkoa pullon, joka kiertää kädestä käteen, huutaa et hei kaverit nyt lennetään, ja sivaltaa kaulavaltimoa sellaisella voimalla, että ne tajuais että mäkin olen vain ihminen. Ihminen, ja vielä dramaattinen sellainen. Aika sairasta tosiaan. Niinhän mä taisin olla.

Oman huoneeni kohalla en enää jaksanut. En yksinkertaisesti jaksanut avata ovea. Kävin istumaan lattialle, nypläten paitani hihaa. Käytävän lattia oli kylmä. Pyyhin silmiäni toisella kädellä, ja jouduin myöntämään itsellenikin, että olin peloissani. Dale Milburn oli peloissaan maailmaa ja viimein se oli nähtävissä niin helvetin kirkkaana. Aisling oli turvalinnake. Siellä oli helppo elää sisällä, leikkiä niin idyllistä ja onnellista teinitähteä, mutta kun täytyi lähteä ulkomaailmaan oli täysin yksin. Vähän kuin vankila. Ei siellä kiva ole pitkiä aikoja viettää - ei varmasti, mutta kun olet ollut siellä riittävän pitkään, alkaa ulkomaailma tuntua suuremmalta pahalta. Et ole enää varma osaatko toimia niiden seinien ulkopuolella, et ole enää ketään niiden muurien toisella puolen. Askeleet tulevat lähemmäs, ja tuttu tummiin pukeutunut mies pysähtyy ihan viereen.
“ Dale hei… Mitä sä täällä istut?”
“Otan vähän lepoo”, mies kohotti kulmaansa, vaihtaen silmäyksiä minun ja lukossa olevan oveni välillä. Yskäisen limaa kurkustani irti, ja yläpuolellani oleva hahmo hymähtää.
“Jos vien sut kumminkin terkkarille ni pääsisit nukkumaan?” Elijah tarjosi kättänsä, että pääsisin ylös maasta. Tajusin vasta nyt miten se näytti ihan kauriilta kasvojen piirteiltään. Mies oli hintelä ja jotain kolkkomaisuutta siinä oli, mutta sillä oli ystävällinen katse.
“Joo… Joo.. Se on hyvä ajatus. Haluun nukkua.”

Nimi: Haely

27.12.2018 17:22
// Apua ku edellisestä o vierähtäny aikaa... Mihinkähän ihmeeseen se aika oikee katos.... Mutta tää luku on tosiaan lojunu jo pitemmän aikaan xD

Luku 22

Olen ollut liikuntasalissa jotain tunteroisen, jonka kulutin kiipeilemään seinää. Ensin vain piti kasata muutama patja kyseisen seinän viereen, siltä varalta, että onnistuisin taas toheloimaan. Mikä ei sinäänsä kyllä yllättäisi varmaan oikeastaan yhtään ketään...

Istuskelen kiipeilyseinän päällä, kun kuulen tutun soittoäänen alkavan soimaan lattian rajassa, jonka suhteen en yritä vielä mitään. Ei se toivottavasti ainakaan ole mitään erityisen tärkeää. Mielessä pyörii sen sijaan pieni ajatuksenpoikanen uuteen tarinaan, joka pitäisi kehitellä luovan kirjoittamisen tunnille. Harmittelen ettei ole mitään, mihin kirjoittaa ajatusta ylös, sillä aika varmasti unohdan sen.

Lähden kapuamaan hitaasti, mutta jo suhteellisen tottunein ottein alas ja hyppään viimeiset metrit patjoille, joiden roudaamisessa meni oma aikansa. Astelen tavararöykkiön luokse, johon kuuluu puhelimen lisäksi ainakin juomapullo, ja nappaan puhelimen käteeni. Susan, tämä hieman veijakas ystävä, jonka olen tuntenut suurinpiirtein koko elämäni ajan. Soitan hänelle takaisin, miettien, etten kyllä normaalisti olekaan ystävilleni jättänyt samantien vastaamatta...
“Haaeeelyyy”, tytön, jo erittäin tuttu, pirteä sekä toisinaan hieman yli-innokas ääni kaikuu hieman tämän vastatessa. “Mikset sä heti vastannu? Et sä yleensä tee niin!!” Tämä melkein huutaa viimeisen kysymyksen, joka oikeastaan ei edes ole kysymys, mutta eipä sillä ole väliä. Hymy nousee automaattisesti kasvoilleni, kuullessani ystävän äänen. Kauanhan siitä oli, kun viimeksi puhuin tai näin hänet?
“No hei vaan sullekin”, naurahdan ja kuvittelen ystäväni pyörimään ympäriinsä värikkäässä huoneessaan. Värikäs huone, kuvaa tytön värikästä ja energistä luonnetta hyvin.
En edes ajatellut, että tämä häseltäjä olisi laittanut minut kaiuttimelle, ennen kuin kuulen Windyn äänen. Se ei kuulunut ihan samanlailla kuin Susanin. “Kerro!” tämän ääni kuuluu hieman yllättäen vaativan ja neutraalin sekoituksena, selvästi toisenkin puhelun lävitse.
“Hei vaan Windy. Niin mitä pitää kertoa?” Olen hämmentynyt, sillä en saa päähän mitä ystäväni tarkoittaa. Älä jätä suuta auki, päässäni kaikuu kävellessäni portaikossa kohti huonettani. Minua tulee vastaan äänekkäämmän puoleinen ryhmä, johon en kuitenkaan liiemmin kerkeä kiinnittää huomiotaan, kun Windy jo vastaa:
“No se juttu mikä liittyy Mikaan ja tällee! Ala puhua!”
“Mitääämitämitä?” Susanin äänestä huomaa, että Windy ei ollut kertonut yhtään mitään aikaisemmasta keskustelusta. Tai sitten Susan ei ollut vain kuunnellut, kun toinen oli selittänyt…
“Lyhyesti", aloitan, mutta hiljenen vetääkseni syvään henkeä. Älä mieti liikaa. “Hän kertoi kerran olevansa veljeni.”
Välillemme syntyy hetkeksi täydellinen radiohiljaisuus kahden muun sulatellessa asiaa. Sitten he alkavat puhua päälletysten, niin nopeatempoisesti, että ihmettelen jo kuinka he saavat henkeä. Mieleeni palaa ne monet illat, jotka olenkaan viettänyt heidän kanssaan. Ne monet kerrat, kun kaikki ovat miettineet miten toinen saa henkeä milloin nauraessaan, milloin huutaessaan pää punaisena. Eikä sovi unohtaa innostunutta selitystä jostain asiasta, jonka aikana muut pudistelivat päätään leveästi hymyillen, toisinaan kuunnellen selitystä ja toisinaan ollessaan niin omissa maailmoissaan, ettei huomaa yhtikäs mitään. Suhteellisen nopeasti tulevat muistot saavat ikävän pintaan jälleen kerran.

“Lopettakaa jo! En saa mitään selvää!” päädyn keskeyttämään ystävieni kysymystulvan, joka oli kestänyt varmaan viitisen minuuttia, purskahtaen nauruun heti heidän hiljennettyä.
“Oletko tarkistanut asiaa?” Windy kysyy hiljaisesti. Nyökkään, vaikkeivat he sitä näekään.
“Soitin vanhemmilleni… taino adoptiovanhemmilleni parin päivän päästä siitä kun Mika oli asian minulle kertonut. He vahvistivat, että minut oli adoptoitu”, selitän yrittäessäni kaivaa avaimiani, ilman että tiputtaisin mitään.
“Kertoivatko he mitään muuta?” Susan kysyy samaan aikaan kun Windy pohtii, kuinka tämä liittyy entisen kotitaloni myymiseen.
“En minä muuta adoptio jutusta saanut selville porukoilta, mutta sen sain tietää, että he olivat muuttaneet jonnekin päin Amerikkaa. Eli en ole saanut mistään vahvistusta siitä, että olenko oikeasti Mikan sisar vai en, mutta ei hän vaikuta sellaiselta henkilöltä, joka huvikseen pamauttelisi tuollaista toiselle päin naamaa.”
Susanin levottomat ja raskaat askeleet kuuluvat hiljaisuudessa. Saan vihdoin oven auki ja vastaan pomppii aina yhtä iloinen perhoskoira. Suljen oven perässäni ja laitan puhelimen kaiuttimelle ja aloitan koiran rapsuttamisen.
“Aikamoinen pommi”, Windy huokaa ja jatkaa: “Ainiin tiesitkös muuten..”

Juttelemme vielä jonkin aikaa kaikesta mahdollisesta kuulumisista vanhan koulun juoruihin ja tunteihin. Itkunaurun määrä on sen mukainen, sillä huomaan vain sen, että eihän se paikka ole miksikään muuttunut, mutta tuntuu että oma elämä on mennyt noista ajoista vain sekaisemmaksi. No, sille ei voi mitään. Samat vanhat tapahtumat kuin aina ennenkin, eikä kahden ystäväni satunnaiset myöhästymiset olleet vaivautuneet lakkaamaan tänä aikana.

Puhelun loputtua, en ole varma milloin olinkaan ruokkinut Cicin. Tämä kuitenkin haukahtaa pienesti ruokakipon luona, kuin olisi tiennyt minun miettineen sen ruokapolitiikkaa. Menen kaapille, jossa säilytän pikkuisen ruokia huomatakseni, että pitää mennä käymään seuraavana päivänä Limerickissä ostamassa koiranruokaa.

Vastaus:

Täytyi itsekin ihan kunnolla kaivella muistia, että mitä on tapahtunut aiemmin, mutta eipä se mitään, kiireet on ymmärrettäviä.

Alussa oli joitakin kirjoitusvirheitä ja hieman tönkköisiä lausemuotoja, mitkä pistivät silmään, mutta kuten sanottu: mulle merkkaa enemmän tarinan juoni ja hahmot. Tämä kaverikolmikko on ehkä jollain tapaa pirtein mitä Aislingin kaveriporukoista tulee mieleen tällä hetkellä. Niissä on jotain semmosta viattomuutta ehkä iänkin puolesta, mutta ottaen huomioon minkälaista meininkiä Aislingin muissa tarinoissa on, nää on tosi symppiksiä tapauksia. Ehkä oon tosiaan vaan vanha ja siks sanon näin: mut musta on mahtavaa, että nää vaikuttaa oikeasti about 13 vuotiailta, eikä niistä oo kirjoitettu liian vanhan oloisia. Sitä ei tietty voi kieltää etteikö saman ikäiset henkilöt ole henkiseltä kypsyydeltään ja käytökseltään erilaisia, mutta jotenkin harvoin tuntuu törmäävän tarinoihin, joissa nuoret oikeasti vaikuttaa nuorilta. Toivottavasti tajuat mitä tarkotan tällä... :'D

Toinen asia mistä annan pointseja on se, että saat Aislingin ulkopuolisen maailman hilattua tarinassa mukana. Monesti keskitytään vain siihen mitä Aislingissa tapahtuu ja kaikki muu maailmasta unohtuu, mikä on myös okei, koska noh...siellähän oppilaat asuu, mutta tuo se lisäulottuvuutta jos muutakin miljöötä jossain muodossa on messissä.

Haelyn luvuista jää aina hyvä fiilis, nää on semmosia rentoja, mutta tapahtumarikkaita ja nyt kun nämä mysteerit on ainakin osittain selvinnyt niin tapahtumatkaan ei vaikuta niin sekavilta. Repliikit on tosi eläväisiä, eikä ehdi tosiaan tylsistyä näitten hahmojen parissa! :D

-Dale

Nimi: Anthony

26.11.2018 19:35
// Varoitus, seuraava tarina todennäköisesti sisältää jonkin verran melko cringe-materiaaliksi kelpaavaa ajatuksenjuoksua ja kielenilmauksia. Sua on varoitettu... jos sitä ny voi sellaiseksi laskea.... juu, lukekaa vaa, en mä tiiä

Luku 1.

Masterchef Australia pyöri läppärilläni ja kuulokkeistani pauhasi aivan liian kovalla painetestissä kokkaavien kilpailijoiden puhe. Puoliksi sylissäni ja puoliksi näppäimistöllä tuhisi Burger. Vaikka pentu olikin niin kovin pieni, saatoin kuulla kollin kehräyksen nappikuulokkeiden läpi. Katsoessani ruudulla tapahtuvaa kaaosta ja pohdin, miksi halusinkaan lähteä johonkin sisäoppilaitokseen. Kotona oli niin rauhallista. Halusinko minä todellakin lähettää itseni vieraaseen valtioon, vieraaseen kouluun, ja vielä pahempaa, vieraiden ihmisten keskelle? Mitä jos vain jäisin kotiin? Täällä kukaan ei häir-
“Rose! Aamupalalle heti paikalla!” äitini pamautti huoneeni oven auki ja täytti hämärän huoneeni luonnonvalolla. Burgerkin heräsi äkilliseen ääneen ja sekunnissa kissanpentu oli kadonnut huoneen syövereihin.
“Ja avaa verhot, neiti. Sinä et asu luolassa!” äitini jatkoi ovelta ja katosi pois näköpiiristä. Jep, minä olin niin valmis lähtemään sisäoppilaitokseen. Huokaisin syvään ja painoin läppärini näytön kiinni. Pitäisi katsoa tuomarointi myöhemmin. Taas. Heitin haalistuneen t-paitani nurkkaan, vedin sen tilalle ison keltaisen hupparin ja kaivoin jo osittain pakatusta matkalaukusta jalkaani vihreät colleget. Jos sitä nyt kerran ollaan menossa jonnekkin, voi sinne samantien mennä mukavasti pukeutuneena. Kuitenkin, tästä päivästä tulisi pelkkä sotku.

Pari minuuttia myöhemmin raahauduin alakertaan ruuan tuoksun täyttämään keittiöön ja siellä minua odottikin jo kaikki. Kuudelle tarkoitettu ruokapöytä oli jo täynnä ruokaa ja kaikki olivat jo syömässä täyttä vauhtia. Myös yleensä myöhään nukkuva Abuela - äitini äiti - oli jo saapunut pöytään, ja niin kaikki paikat pöydästä oli jo täytetty. Kukaan ei viitsinyt reagoida tulooni. Minun ei edes ollut ollenkaan nälkä. Ajatus uusista ihmisistä väänsi vatsaani. Huomenna olisi päivä, jolloin voisin muuttaa tulevaisuuteni. Huomenna minulla olisi mahdollisuus marssia ylpeänä tähän uuteen kouluun ja kertoa kaikille minun nimen olevan Anthony Youngblood. Kertoa kaikille että olin ihan oikeasti poika. Mutta Ellie ja Charlie olisivat molemmat siellä. Mitä minä heille sanoisin? Olin täysin omissa ajatuksissani vetäessäni ylimääräisen tuolin pöydän päähän ja ottaessani itselleni kupin kahvia. Join sen muutamalla kulauksella pois ja jäin tökkimään eteeni ilmestynyttä vuorta pannukakkuja ja nakkeja.

Katselin etäisenä perhettäni tyhjentämässä kovaa vauhtia aamupalapöydän tarjoomuksia. Pöydän toisessa päässä Charlie läträsi oikein kunnolla vaahterasiirappia pannukakkujensa - ja pöydän - päälle. Ja meidän vanhempien mielestä tuon vintiön pistäminen sisäoppilaitokseen oli muka hyvä idea. Kakaran vieressä istuva Ellie käyttäytyi myös erittäin aikuismaisesti ja mulkoili happamana Annaa, kuka oli kaatanut itselleen loput kahvista. Antaisi sen jo olla, raukka opiskelee lääketiedettä ja todellakin ansaitsee kaiken kahvin tässä maailmassa. Äiti ja isä olivat - kuten tavallista - täysin sokeita heidän silmiensä edessä tapahtuvalle kaaokselle ja vain söivät niin iloisina pannukakkujaan, että aloin epäillä heidän olevan melko innoissaan päästessään eroon kolmesta muksusta kerralla. Tällä ajatuksellahan oli todella hauska aloittaa kouluvuosi.

“Kävisit ulkona aina välillä, nena. Olet nykyään niin kalpea, että kävisit melkein jo isästäsi ”, vieressäni istuva Abuela tökkäisi poskeani hänen nakkia muistuttavalla etusormella. Abuela vietti aina kesät lastensa kodeissa, ja viimeiset viikot oli varattu hänen nuorimman tyttärensä perheelle, ja niin ärsyttävästä eläkeläisestä oli jo kehittynyt pysyvä osa jokaista elokuuta elämässäni. Mikä Abuelan oikea nimi oli, olikin täysi mysteeri meille lapsille. Jopa äiti ja isä kutsuivat mummoa Abuelaksi...
“Mä olen luonnostaan kalpea, Abuela. Ja enkö mä oo jo vähän turhan vanha olemaan pikkulapsi?” huomautin vanhukselle. Jos tarkkoja ollaan, nena tarkoittaa espanjaksi pikkutyttöä, mutta en halunnut enää ikinä sanoa itseäni tytöksi. En ikinä.
“Anna mummosi kutsua sinua lempinimillä, Rose. Se on vain merkki rakkaudesta, kunnioita sitä”, isä puuttui keskusteluun suu täynnä pannukakkua. Niinpä tietysti. Minun tekemisiin tietenkin kiinnitettiin huomiota. Missä oli “älä leiki siirapilla, Charlie” tai miksi kukaan ei sanonut “Anna Annan juoda kahvia rauhassa, Ellie”? En kuitenkaan avannut suutani sanoakseni jotain tyhmää, vaan tungin sen hiljaa täyteen pannukakkuja. Liian ruuan suuhun ottaminen oli selkeästi sukuvika. Ainakin perheen pojilla, päätellen Charlien sössötyksestä. Mitä ikinä pentu yrittikään sanoa, jääkööt ikuiseksi mysteeriksi. Joka tapauksessa, aamupala jatkui aivan yhtä suurena sotkuna kuin aina ennenkin.

Aamupalaa seurasi se vanha kunnon kaaos. Ja kun sanon kaaos, tarkoitan pakkaamista. Kuvittele tilanne, jossa kolme lasta yrittää pakata tavaroita koko lukukaudeksi, mutta he ovat vasta muuttaneet ja kaikki on edelleen muuttolaatikoissa. Missä muuttolaatikossa tavara x on ja missä se laatikko on? Ei mitään tietoa. Heitetään päälle vielä hössöttävät vanhemmat, väsynyt isosisko, tungetteleva eläkeläinen sekä lauma uteliaita eläimiä. Kaaos ei oikein tuntunut enää oikealle sanalle kuvaamaan sitä sotkua. Abuela tykkäsi kutsua tilannetta hulabalooksi. Voin kyllä myöntää, että olin itse myös osana tätä rumbaa ja muiden tavoin myös minä itse juoksin ympäriinsä etsimässä milloin mitäkin.

‘Tiedättekö kuinka vaikeaa on yrittää löytää ne tietyt vaatteet, kun samaan aikaan pikkuveljesi yrittää kaivaa samasta laatikosta omia vaatteitaan? Se on muuten liki mahdotonta. Heti kun olin siirtänyt tiellä olleen paidan pois tieltä, se pentu heitti sen takaisin koska se sama paita oli taas hänen tiellä. Sitten siinä seassa loikki myös Burger, sekä Charlien kissanpentu Bubble, joka muuten oli Burgerin sisko. Niiden lisäksi meillä oli myös Ellien koiranpentu Tiger, sekä kotiin jäävä koiravanhus Noodle. Eli aika eläintarha, jos minulta kysytään. Silti vanhempani pitivät lemmikkejä hyvänä ideana, olisivathan ne hyvää seuraa sisäoppilaitoksessa. En kyllä ollut aikeissa valittaa, Burgerista oli jo tullut minulle kaikki kaikessa ja se pikkuinen oli vain niin hellyyttävä. No, joka tapauksessa tuskaa tämä kaikki oli. Miten ihmeessä tämmöinen oli edes mahdollista hoitaa kunnialla kotiin? Tai no kouluun kai...

~^~

Lopultakin iltapäivän puolella kaikki säätö oli ohi ja meidän oli aika lähteä kohti Irlantia. Aluksi matkustustavasta oli ollut riitaa. Äiti halusi päästä ajamaan autoa. Isä halusi saada homman nopeasti kotiin ja vaati lentokonetta. Seuraavaksi olohuoneeseen oli ilmestynyt Abuela, joka ilmoitti tulevansa mukaan. Menimme siis junalla. Joskus minä mietin, miksi ihmeessä en voinut periä isoäitini puhekykyjä. Niin turhauttava kuin onkin, se nainen kyllä osasi saada tahtonsa läpi. Siispä siinä minä nyt istuin. Lemmikkivaunussa. Junassa. Menossa kohti Dublinia. Jee. Olisimme siellä kuulemma siellä keskiyön paikkeilla. Valloittavaa. Kymmenen tuntia pienessä tilassa koko perheen voimin. Mutta ei siinä vielä kaikki! Jos tilaat reissun nyt, pääset myös nukkumaan Dublinissa yön hostellissa koko perheen voimin, ennen kuin jatkatte matkaa bussilla kohti Limerickiä. Jee kertaa kaksi. Vilkaisin pienessä tilassa edestakaisin juoksevaa Burgeria ja huokaisin syvään. Ojensin käteni ja nappasin ohi juoksevan karvapallon syliini.
“Sinä saatkin sitten olla mun henkinen tuki”, mutisin hiljaa silitellessäni hänen pehmeää turkkiaan.

Pian Burger olikin jo nukahtanut syliini ja saatoin taas hukkua omiin ajatuksiini. Millainenkohan Aisling olisi? Kuvista päätellen paikka oli aikamoinen linna… saisinkohan minä huoneen jostain korkealta. Ei, en minä varmaan sellaista saisi. Millaisia ihmisiä yleensä tuollaisissa paikoissa on? Toivottavasti ei mitään itsekeskeisiä ja aina pilvessä olevia taiteilijapenskoja. Pitäisi varmaan keksiä jokin hyvä keskustelu pohja niiden kanssa käytäväksi… vaikkapa “mitä sä tykkäät tehdä”? Ei, tuo saisi minut kuulostamaan idiootilta. Ehkäpä voisin sanoa yksinkertaisesti “Moikka, mä oon Anthony!”. Mutta entä sitten kun he näkevät että minä näytän tytöltä? Ja sitten ne alkaa kyselemään asioita ja pilkkaavat minua ja alkavat kiusata ja kaikki alkavat inhota minua ja sitten joudun olemaan yksin koko loppu kouluvuoden ja sitten pitää vaihtaa koulua ja muuttaa uuteen valtioon ja pian minä kuolen yksin ja ja ja ja…
“Rose! Kuulokkeet pois, ruoka tulee ihan pian.” Yritän hengittää syvään ja hymyillä isälle. Sisään ja ulos. Miten tästä muka pitäisi selvitä?

Suoraan sanottuna haluaisin kyllä kertoa enemmänkin tästä helvetillisen pitkästä junamatkastani, mutta siitä ei ole oikein mitään ihmeellistä sanottavaa. Miten tässä nyt saisi kymmenen tuntia riitoja, huonoja lautapelejä ja ruudun tuijottamista kuulostamaan kiinnostavalta kenenkään mielestä? Siispä voin varmaan suoraan hypätä sen roskan yli vai mitä? Jotain kiinnostavaa siis kai. Mitä sen jälkeen edes tapahtui? Öööh… anteeksi, en ole kauhean hyvä kertoja varmaan… pitäisi varmaan keskittyä asiaan. Tämä on ensimmäinen kerta kun teen tätä, antakaa anteeksi… Pitäisi ehkä jatkaa, ennen kuin tästä tulee liian noloa. No ehkä sen suhteen on jo liian myöhäistä. Äh, okei mä - eikun minä - jatkan eteenpäin.

Noh, junan saavuttua majoituimme aseman lähellä olevaan hostelliin. Se olisi kai ollut ihan huvittava kokemus, jos kaikki olisivat olleet pirteitä ja hyvällä tuulella, mutta tuuri ei tuntunut sinä päivänä olevan minun puolellani. Tila oli melko pieni ja valitettavasti piti jakaa sänkyjä. Äiti ja isä, Anna ja Ellie, minä ja Charlie, ja Abuela sai nukkua pienellä sohvalla. Olin niin kateellinen. Charlie nimittäin potki ja varasti peittoja unissaan. Eikä kännykän käyttö tullut kuuloonkaan, koska “Se valvottaa”. Joten ojasta allikkoon, vai miten se sanotaankaan. Kuulo sitä käyttää tähän tarkoitukseen? Äh, ei mitään tietoa… jatketaan vain eteenpäin. Siinä minä sitten makasin unettomana tuijottamassa kattoa ja laskemassa tapoja esitellä itseni.
1. “Moikka, mä olen Anthony, mä aloitin juuri.” Ei, liian tavallinen, tuolla varmaan piti jotenkin erottua, jos ei halunnut olla tylsä...
2. “Mun nimi on Anthony, entä mikä sun on?” Yäk, jopa minä tajusin kuinka kömpelö tuo oli
3. “Pöö, miten menee?” Nimi puuttuu…
4. “Päivää” Lopetin jo siihen, kukaan ei sano päivää tässä tilanteessa ja kutsu itseään alle viisikymppiseksi
5. “Ööh, anteeksi. Mä olen eksyksissä, voisitko näyttää tietä paikkaan x?” Parempi, mutta se vaatisi rohkeutta…
6. Voisin vain istua nurkassa ja odottaa että joku muu tekisi aloitteen. Se tarkoittaisi sitä, että toistakin ihmistä kiinnostaisi tutustua.
Päätin nimittää vaihtoehdon 6 minun pääasialliseksi hyökkäyssuunnitelmaksi ja numeron 5 varasuunnitelmakseni. Kyllä tämä tästä. Ei tämä tästä oikeasti, mutta aina välillä on hyvä valehdella itselleen. Muutenkin, minulla oli jo seuraava ongelma tälle yölle. Kuinka paljon viittaamista tunneilla on normaali määrä viittaamista…

Yllätys yllätys, en nukkunut paljoakaan sinä yönä. Olin tosissani suunnitellut torkkua bussimatkan Dublinista Limerickiin, mutta matkaan tuli vain yksi pikkuinen mutka. No okei, useitakin, mutta se kaikkein suurin oli ehdottomasti rakas Abuela. Koko matkan hän jorisi elämänohjeita ja selviytymisvinkkejä tulevalle lukuvuodelle. Kuinka minun pitää panostaa mahdollisimman paljon koulunkäyntiin ja pyrkiä saamaan uusia kokemuksia ja ystäviä ja jada jada jada. Ehkä joku toinen aamu olisin voinut oikein mielellänikin kuunnella Abuelan elämänneuvoja (ja mahdollisesti saada hänet letittämään hiukseni, koska onko oikeasti olemassa parempaa tunnetta kuin hiusten letitys), mutta juuri silloin en olisi millään jaksanut olla hereillä. Tein siis sen mitä kuka tahansa tekee tilanteessa, jossa on nukahtamisen partaalla ja vanhan mummon armoilla. Pakenin vartiksi bussin kuvottavaan vessaan.
“Huono olo?” Abuela kyseli minulta aivan liian kovaa palatessani paikalleni istuimelleni.
“Minulla itselläni on aina kammottava ummetus, kun matkustan pitkiä matkoja”, nainen jatkoi edelleen liian kovaa, samalla kun yritin epätoivoisesti saada häntä laskemaan ääntään nyökyttelemällä hullun lailla.
“Vähän joo, ehkä mun kannattaisi vain nukkua loppumatka”, mumisin mahdollisimman hiljaa, ettei kukaan vain yhdistäisi minua Abuelaan. Varmaan aivan liian myöhäistä, mutta ainahan voi yrittää. Ainakin hän viimeinkin hiljeni ja vain nyökytteli myöntymisen merkiksi. Omatuntoani hieman kaiversi, kun näin pienen pettymyksen mummon silmissä, mutta tiesin olevani juuri sillä hetkellä huonoa seuraa. Kyllä se oli näin parempi, kai. Joka tapauksessa, vietin bussimatkan viimeiset kaksi tuntia viimeinkin nukkuen.

~^~

Lopultakin näin taksin takavalojen katoavan mutkan taakse. Se oli nyt tehty. Minä olin nyt virallisesti ilmoittanut olevani paikalla Aislingissa ja juuri äsken puolet perheestäni ajoi pois koulun pihalta. Minulla oli jotenkin outo olo. En oikein tiennyt mitä olettaa. Charlie ja Ellie olivat kadonneet nanosekunti sen jälkeen, kun olivat vastahakoisesti luvanneet soittaa parin viikon välein Skypessä. Minä olin itse jäänyt vielä hetkeksi halaamaan jokaista ja luvannut katsoa sisarusteni perään. Että sellaista. Ilmeisesti minä olin se vastuullinen lapsi tässä triossa. Justiinsa. Käännyin hitaasti taas valtavan linnan puoleen ja huokaisin syvään. Miten ihmeessä tuollaisessa paikassa oli tarkoitus löytää minnekään? Noh, kohtahan sen näkisi. Lähdin kulkemaan koulun pihalle parkkeerattuja autoja ja perheitään hyvästeleviä oppilaita väisteillen. Kaikkialta kantautui hyvästejä ja kovaäänistä puheensorinaa. Vasta pääovien sisäpuolella ympäristö viimeinkin hiljeni ja korvissani soi hetken hiljaisuudessa. Ihan vain peittääkseni yhtäkkisen hiljaisuuden, tungin korviini taskuni pohjalta löytyneet nappikuulokkeet ja laitoin vanhaa kunnon P!ATD:tä soimaan. Vilkaisin äskettäin käteeni tungettuja papereita, joista päällimmäinen kertoi minun huoneeni olevan seitsemännessä kerroksessa. Hyi. Etsin epätoivoisena aulasta hissiä, olihan minulla mukanani varmaan useamman kymmenen kiloa painava matkalaukku ja kokonainen (edelleen kylläkin jollain ihmeen kaupalla nukkuva) kissanpentu kaikkine tarpeineen. Onnekseni takaoikealta moinen siunaus löytyikin

Siunaus jäi kuitenkin lyhyeen kun tajusin hissiin jonottavan jo joku. Voihan kissanpissa. Yyh, tuo oli järkyttävä jopa minun mittapuulla… noh te varmaan tajusitte pointtini. Kuitenkin, ainoa vaihtoehtoni oli käyttää sitä hissiä. Jos jäisin siihen seisomaan, näyttäisin tyhmälle. Jos menisin hissille, mutten käyttäisi sitä, näyttäisin edelleen tyhmältä. Ratkaisut: Käytä samaa hissiä tai kiipeä portaat. Vilkaisin vieressäni makaavaa laukkua ja huokaisin syvään. Otin taas kiinni laukkujen kantokahvoista ja lähdin raahaamaan omaisuuttani kohti hissiä. Sen edessä seisova tyttö oli minua lyhyempi, mutta hän vaikutti silti olevan melko saman ikäinen kanssani. Hänen poninhännällä olevat hiukset olivat syvän tumman ruskeat ja huomasin tytön oliivin sävyisen ihon muistuttavan äitini lämmintä ihoa. Ehkä tämäkin oppilas olisi kotoisin samoilta alueilta? Entä jos hän olisikin vaikka Espanjasta ja me voisimme yhdessä jutella asioista espanjaksi ja me olisimme kavereita. Voisin vain sanoa “Hola” ja katsoa mitä tapahtuu. Ei, en minä voi tehdä oletuksia ihmisistä. Ehkä hän onkin vaikka Yhdysvalloista ja on vain perhejuuriltaan Välimeren alueelta, tai vaikka onkin italialainen, tai jotain, ja minä olin tyhmänä mennyt tekemään oletuksia ja nyt hänkin vihaisi minua, koska olin ennakkoluuloinen kusipää ja sitten sitä taas ollaan vihattuna ja - hissin ovet aukesivat. Se oli sitten menoa nyt.

Vilkaisin vain pikaisesti tyttöä varmistaakseni hissin jakamisen olevan ihan okei hänelle. Ei mitään reaktiota. Hyvä? Raahatessani tytön perässä omia laukkujani hissiin, pistin merkille koiran, joka oli ollut tytön laukun takana piilossa katseeltani. Kyseessä oli kaunis punaruskea cockerspanieli. Onneksi suloinen karvapallo ei millään tavalla reagoinut minuun tai Burgeriin, muuten lopputulos olisi ollut entistäkin nolompi. Asian saattoi toki selittää koiran yllä olevan “palveluskoira” liivi. Miksiköhän tuo tyttö tarvitsi palveluskoiraa? Onko se sellainen asia, jota edes voi kysyä? Se varmaan on melko tungettelevaa. Hissi lähti liikkeelle ja toivoin sormet ristissä, että se olisi sellainen supernopea hissi. Yllättävää kyllä, sitä se olikin. Yhdessä hujauksessa, ovet jo aukesivatkin seitsemännessä kerroksessa. Olin jo aikeissa pahoitella seurassani ollutta tyttöä siitä, että hänen pitäisi odottaa minun lähtöäni, kun huomasin hänenkin lähtevän raahaamaan tavaroitaan ulos hissistä. Jäin hetkeksi paikoilleni seisomaan. En oikein tiennyt olisiko minun pitänyt väistää menemällä sivuun, vai hankkiutumalla itse ensin ulos hissistä. Loppujen lopuksi koira teki päätöksen astumalla minun eteen ja samalla antaen ehkä espanjalaiselle tytölle mahdollisuuden mennä ensin. Olin kuulevinani nappikuulokkeideni läpi tytön sanovan jotain, mutta kun tajusin sen ja sain vedettyä vasemman napin korvastani, oli hän jo saanut tavaransa ulos ja kuulin enää vain tytön kenkien kopinan lattiaa vasten. En sanonut mitään. Aloin itsekin vetämään kaikkia tavaroitani ulos hissistä. Jos tuo tyttö oli myös jäänyt seitsemännessä kerroksessa, se tarkoittaisi meidän olevan samalla luokalla. Onneksi en tainnut pilata välejämme viimeisen muutaman minuutin aikana.

Lopulta olin hissin ulkopuolella ja kovaa vauhtia kipittämässä saamiani ohjeita noudattaen kohti neljännen luokan oleskeluhuonetta. Matkani kuitenkin keskeytti jostain edestäni kantautunut kovaääninen huudahdus. Tai no, kovaääniset huudahdukset, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Niissä vaikutti olevan iloinen sointu, mutta aivan varmuuden vuoksi kiihdytin hieman askeleitani. Entä jos hissi-ihmiselle oli käynyt jotain? Tai jokin olisikin vialla ja minä olin ainoa joka kuuli ja jos minä en tekisi mitään, niin jotain voisi tapahtua ja kaikki menisi siinä samalla! Astuin vielä muutaman askelta ja löysin itseni suuren olohuoneelta muistuttavan huoneen ovensuulta. Keskellä huonetta näin kasan ihmisiä isossa ryhmähalissa. Ai. No, hyvä että kaikki oli hyvin. Ihmiskasan vieressä hyppeli iloisen oloisena se hississä ollut cockerspanieli. Eli hissityttö varmaan oli tuon massan keskellä. Hienoa. Kiva kiva. Tottakai hänellä oli erittäin läheisen oloinen ystäväpiiri. Ei sellaiseen ihmiseen varmaan kannata tutustua. Ei minussa ole mitään, mikä saisi minut vaikuttamaan kiinnostavalta kaikkien muiden valmiiden ystävien loiston takaa. Jatkoin matkaani suoraan seinän vierustaa kulkien ovelle, johon oli liimattu paperi, johon oli - syystä tai toisesta - comic sansilla kirjoitettu “huoneet”.

Pujahdin ovesta sisään ja suunnistin nopeasti käytävän päähän, jossa huoneeni (777, aika hauska vai mitä?) oli. Avain lukkoon, ovi auki, sisään, ovi kiinni ja siinä sitä sitten oltiin. Tässä huoneessa minä sitten asuisin seuraavan lukuvuoden. Aika mukavan oloinen paikka, etten sanoisi… kyllä minä täällä viihtyisin. Ainakin tämä vaikuttaa ihan mukavalta paikalta linnoittautua, jos jokin menisi pieleen. Tavoite kuitenkin olisi saada kaikki toimimaan suunnitelmien mukaan. Ja suurin testi olisi jo huomenna sunnuntaina, kun kaikille uusille opiskelijoille esiteltäisiin koulua ja sen ympäristöä. Toivottavasti kaikki sujuisi hyvin… en olisi siitä niin varma...

Vastaus:

En tiedä muista, mutta jos varoitetaan cringe-ilmauksista niin se kuulostaa mun korvaan vaan siltä, että tiedossa ois jotain hauskaa ja omaperäistä sanojen käyttöä. :D Niissä ei oo mitään huonoa, päinvastoin!

Haha rakastan tota, että kissan nimi on Burger. Muutoinkin tarinassa on kivasti semmonen humoristinen - ehkä vähän sarkastinenkin sävy, joka vähän keventää noita kireitä välejä mitä Anthonylla on perheensä kanssa. Huumorin lisäksi mieleen jäi, että teksti on selkeää ja samaistuttavaa osittain ainakin tuon pakkaamishulabaloon kanssa.

"Toivottavasti ei mitään itsekeskeisiä ja aina pilvessä olevia taiteilijapenskoja", I have bad news for you. :'D No ei, kansainvälisenä taidepainotteisena kouluna Aisling taitaapi olla perus Irlantilaiskoulua suvaitsevaisempi, joten toivotaan ettei tää Anthonyn pelko käy toteen!

Tässä kappaleessa tuntui olevan vähän turhan tiheästi jo-sanaa, mutta muutoin teksti etenee kyllä sujuvasti: "Pari minuuttia myöhemmin raahauduin alakertaan ruuan tuoksun täyttämään keittiöön ja siellä minua odottikin jo kaikki. Kuudelle tarkoitettu ruokapöytä oli jo täynnä ruokaa ja kaikki olivat jo syömässä täyttä vauhtia. Myös yleensä myöhään nukkuva Abuela - äitini äiti - oli jo saapunut pöytään, ja niin kaikki paikat pöydästä oli jo täytetty." Nuo lukijaa puhuttelevat kohdat sai tähän myös sellasta nostalgista päiväkirjamaisuutta, mikä toi mun mielestä omaleimaisuutta.

Anthony vaikuttaa tämän perusteella sellaiselta vähän hupsulta, hyvätahtoselta, ja paljon ajattelevalta tyypiltä! Eli ainakin kivasti sai jo heti tästä ekasta luvusta vähän kiinni hahmon persoonasta ja ajattelumaailmasta. Irvistin mielessäni tuolle fonttivalinnalle, comic sans - huh huh, kukahan senki valinnu. :DD No mutta pääpointtini on, että tätä oli vaivaton lukea ja sai hymyilyttämäänkin, kiitos siitä!

-Dale

Nimi: Amora

28.10.2018 19:54
// Tästä piti tulla pidempi, mutta loppui mun mielestä kivaan kohtaan niin menkööt sit näin.


Luku 3

Kävelin aamu pökerryksissäni koulun pihamaalla kohti pääovea. Aamutossuni ovat hieman kosteat johtuen kosteasta nurmikosta. En ollut vaivautunut laittamaan kunnon kenkiä jalkoihini. Sivusilmällä näin mustan hahmon lähestyvän minua takaa päin. Jatkoin matkaani melko normaalisti, kunnes joku tarttuu harteistani kiinni. Kehoni lävitse virtaa kylmiä väreitä.
"Moro, mitä äijä?", taakseni tullut poika hymähtää.
Käännähdän ympäri. Poskeni varmasti punastuivat tulipunaisiksi. Mielestäni koulun kuumin poika, ja vielä ratsastaja, seisoi siinä takanani. Olin jo useaaseen otteeseen katsellut pojan meno tallilla ja hän oli vielä niin hyvä hevostenkin kanssa.
"Terve vaan", vastasin esittäen mahdollisimman kovaa. Katsoin nyt poikaa suoraan silmiin. Ihanat tummanruskeat silmät, hieman tumma iho ja musta tukka.
"Oon nähny sut pari kertaa huudeil, ni aattelin tul morottaa, ja eiks me ny ollaki melkee frendei jo?" poika puhui hieman omituisella englanninkielellä.
"No jos sä niin sanot", vastasin hieman suupielet ylöspäin.
"Nice, mä oon Deman, jos se ei ny tullu vie selväks", poika hymähtää.
"Amora, kiva nimi", tokaisen.
"Kiitoksii vaan, mist päi sää tuut?" hän jatkaa.
"Norjasta, mut lähinnä tarkotin omaa nimeäni", sanon vitsikkäästi.
"Hah, et sillai. Meikäläine tulee tuolt Saksan maalt mut isä on Espanjast ni sen takii oon näi komee, eiks vaa?" poika kysyy ottaen mua kädestä kiinni.
"Älä nyt kuvittele itestäst liikoja", sanon jatkaen omalla "esitä vaikeasti tavoiteltavaa", linjallani.
"No ei kai siin sit, nähää täs pihal koulu jälkee, ni mennää yhes huudeil päi", poika sanoo ja irrottaa kädestäni lähtien pois.
Lievästi sanottuna olin ERITTÄIN hämmentynyt. Tossa pojassa oli jotain kovin erikoista.


Ensimmäinen oppitunti oli englantia. Tuskakseni huomasin Nicolaksen olevan samalla tunnilla. Pojan edessä istui myös koulun uusi oppilas, Rose kai nimeltään, tai niin kaikki häntä yleisesti ainakin kutsuivat. Se tuntui hassun tutulta, koska nimi oli niin lähellä Rosaa. Otin kirjat repustani ja avasin sen sivulta 59. Passiivia, kuinka ihanaa. Ihan kuin elämä ei olisi tarpeeksi vaikeaa ilman tyhmiä aikamuotoja. Kuka niitä edes käyttää. Brown mussutti pöytänsä ääressä brownie-leivoksiaan, ja odotti luokan hiljentyvän. Vaikka hän oli mukava opettaja, oli tunnelma silti hieman lannistava. Miksi Nicolas oli täällä, miksi elämä oli niin hankalaa. Painoin pääni kirjaani ja pääsin ihan omiin maailmoihini. Opettajan puhe ei enää kuulunut, olin täysin rento. Miten ihanalta se tuntuikaan. Pian en havainnoinut enää mitään ympärilläni.

Säpsähdin. Jokin kova ja epämiellyttävä oli iskoutunut takaraivooni. "Ai saatana", ärähdin. Kukaan ei reagoinut. Käännähdin taakse päin, ja kukas muukaan kuin itse kukapa muukaan. "Brown halus antaa sulle nämä, ettei ens tunnilla uni maistuis", Nicolas sanoi ojentaen leivoksia käteeni. Samalla tajusin, ettei huoneessa ollut muita. Vain minä ja Nicolas. "Miks se opettaja pyys just sut herättää mut? Ja mikä vitsi nää leivokset on", hymähdin. Nicolas oli hetken hiljaa. "Koska mä sanoin et voin herätellä sua", poika vastasi. Mielessäni pyörin vain, että mitä helvettiä. Katsoin poikaa silmiin. Olimme molemmat vain hiljaa. Katsoin hänen ihania silmiään, ja kuinka ne loistivat jotain niin suloista. Poika nousi ylös, ja siirsi tuolin viereeni. Hän otti kädestäni kiinni, sanomatta sanaakaan. Tuntui siltä, että mikään maailmassa ei voisi tuhota tätä hetkeä. Nicolas tuli lähemmäs. Hänen kasvonsa olivat lähellä omiani. Havahduin. Ne tosiaan olivat liian lähellä. Läimäytin poikaa naamalle, ja lähdin juoksien pois luokasta. Olin menettänyt hetkeksi focuksen koko touhuun ja minua hieman pelotti. Mitä jos en pystyisi hallitsemaan enää mitään tunteita, korostan MITÄÄN tunteita.

Kun koulu päivä oli ohitse, huomasin oikeasti seisovani koulun pihalla odottamassa Demania. Aikaa kului, eikä poikaa näkynyt. Tunsin oloni hieman petetyksi, kunnes näin pojan kävelevän ovelta päin. Huh, mikä helpotus.
"No moro, mites koulupäivä?", poika sanoi letkeästi.
"Ööh, no totta puhuen jos ei puhuttais siitä", sanoin muistellen Nicolas -kohtausta.
"No ei kai siin sit, lähetääks me sin huudeil ny?" poika kysyi.
"Siis min huudeil en nyt oikeen ymmärrä", kysyin kiusallisesti.
"No tieks sä talleil tietty, vähä ridaa ponei tai sillee, sää voit men mu konin ni mä voin vähä oikast sitä sun omaa", poika vakuutti.
"Se olis tosi ihanaa, win tartteis just nyt tollasta kunnon ratsastajaa", vastasin hymyillen.
"No totta maar tarvii, enkai mä ny muute ois tätä ehrottanu?", Deman virkkoi.
Hymyilin taas ja poika otti kädestäni kiinni. Otin sen pois, mutta laitoin takaisin. Poika oli niin ystävällinen, ja höpsäkän tuntuinen ihminen, että kai sitä pystyy. Mutta tämä ei todellakaan tarkoittaisi mitään. Poika oli söpö ja ihana, mutta totta puhuen hieman kummallinen. Omalla tavallaan silti hassu. En tiedä miksi, mutta jonkun takia en nähnyt itseäni rakastuvan häneen. Se oli erittäin kummallista, koska yleensä olisin täysin rakastunut noin komeaan poikaan. Mutta jokin Aislingissa oli muuttanut minua. Olin sekaisin itseni kanssa. Täytyisi soittaa Rosalle!

Vastaus:

Katos eipä se mittää, tarinan pituudella ei oo oikeestaan merkitystä Aislingissa, en tiiä miten muilla vastaavanlaisilla sivustoilla sit toimitaan. Muistelen, että joskus joillain sivuilla on saanut lisäpisteitä pituudesta tms. mut koska Aislingissa ei tämmöstä oo niin saahan tänne vaikka sit haikuja kirjottaa jos mieli tekee. :D

Välil mietin et Aislingissa on oikeesti pelottavan sosiaalisia ja itsevarmoja ihmisiä. Itseasias se mitä Valtteri kirjotti aikasemmassa tarinassaan ehkä osuu tän mun ajatuksen kans yhteen: "Joillekin meistä juorujen keskipisteenä oleminen on elinehto. Tähtien joukossa se taitaa olla jopa ammattitauti. Mikäli meistä ei juoruta, meitä ei ole." :'D Näiden ensimmäisten kolmen luvun perusteella Amorasta tosiaan tulee sellainen helposti salaa ihastuva kuva minkälaiseksi sen ootkin tainnut kuvailla tiedoissa. Muutenkin semmonen vahvasti tunteilla elävä persoona, mihin luvut onkin keskittyneet. En osaa vielä päättää mitä Demanista aattelisin, mut eipä siitä nyt vielä liiemmäksi tiedetäkään mitään yksityiskohtaisempaa!

En tiedä miksi mut rakastan miten monesti nää Aislingin maikat kuvaillaan just tommosiks et niitä ei tunnu enää kiinnostavan pätkääkään oppilaiden oppiminen. Kuten tässä toi brownien syöminen. :D Tarinan etenemisvauhtihan on ihan mielipidekysymys, mut musta tää etenee sopivaan tahtiin, ja Deman toi tähän tarinaan vähän rentouttakin Nicolaksen ja Amoran sähköisten välien tasapainottajaks.

Mielenkiinnolla ootan miten tää soitto Rosalle tulee menemään. Ainakin toivon saavani itsekin vastauksia Nicolaksen keissiin!! Enhän toki siis yritä tässä nyt mitään painostaa kertomaan tai mitään... :D

-Dale

Nimi: Valtteri

02.09.2018 20:56
Luku numero 81

Tasainen hälinä täyttää ruokasalin, kun pujahdan pyörätuolillani sisään. Osassa pöydistä ollaan selvästi innoissaan uudesta koulupäivästä, kun taas toisissa pöydissä päät tippuvat uhkaavan näköisesti kohti puurolautasia. Rullailtuani ruokalinjaston alkuun kuin taikaiskusta Kristian ja Sandra ovat auttamassa minua. Ilmeisesti he eivät enää aio antaa minun sotkea vaatteitani. Pyörätuoliin jouduttuani olen useampaan otteeseen onnistunut kaatamaan aamupalatarjottimen syliini. Toisaalta vaatteiden vaihto on ollut hyvä syy myöhästyä vartti aamun ensimmäisiltä tunneilta.
”Nukuitteko te taas vierekkäin?” utelen Kristianilta ja Sandralta.
”Nukuttiin ja ei nukuttu”, Kristian toteaa ja haukottelee leveästi. Toivon syvästi, ettei hän ala jakamaan enemmän yksityiskohtia ja samaa vaikuttaa toivovan Sandra, joka mulkaisee Kristiania.
”Eikö teillä ole mitään kunnioitusta koulun sääntöjä kohtaan?” kysymykseni saa lautaselle puuroa lappavan Kristianin hörähtelemään:
”Aivan kuin sulla ois ollut kunnioitusta, kun nukuitte Taran kanssa sylikkäin.”
”Missä Tara muuten on?” Sandra pohtii ja käy katseellaan läpi salin väkijoukkoa.
Otan Kristianin tarjoaman tarjottimen syliini samalla kun vastaan ehkä hieman huolestuneellekin tytölle:
”En minä ole nähnyt Taraa sitten kun hän löi minua.” Poskeani aristaa, kun muistelen iskua.
”Teidän olisi syytä hoitaa asiat kuntoon”, Sandra sanoo, kun hän ja Kristian seuraavat minua pöytään. Istuuduttuaan tyttö jatkaa:
”Tara on käyttäytynyt jo monta päivää oudosti. Olen varma, että hänkin haluaa sopia.”
”Mä en ois kyllä niin varma”, aina niin hyvä ystävä Kristian kommentoi vahvasti amerikkalaisittain puhuen:
”Jos mä oisin laittanu mun isosiskon jättämään sut mun puolesta, niin haluaisit sä sopia?”
Sandra luo onnistuneesti kasvoillensa mietteliään ilmeen, mutta vastaa hieman turhan nopeasti, jotta olisi uskottavasti pohtinut asiaa:
”En minä kyllä oikeastaan haluais.”
”Hyvä, hyvä… Vääntäkää vain…” Lauseeni jää kesken, kun näen Joshin ja Dalen kävelevän käsikkäin.

”Etkö sä oo kuullu koulun kuuminta juorua?” amerikkalainen ystäväni utelee, kun tuijotan silmät pyöreinä saliin käsikkäin saapuvaa kaksikkoa. Menee varmaan monta minuuttia ennen kuin palaan takaisin tähän todellisuuteen, ja pystyn jatkamaan aamupalaani. Pudistelen päätäni Kristianille ja yritän samalla unohtaa äskeisen näyn.
”Huhujen mukaan Joshilla ja Dalella on jotain säätöä”, Kristian toteaa virnistellen. Olen juuri juomassa maitoa ja pärskäytän järkytyksestä suussani olleet maidot suoraan Sandran päälle. Välittömästi viereisistä pöydistä kääntyy silmäpareja tuijottamaan minua, maitoa valuvaa Sandraa ja nauruansa pidättelevää Kristiania.
”Valdemar…” Sandra aloittaa, ja potkaisee samalla jo hörähtelevää Kristiania sääreen. Kuulen iskun ja irvistän ajatuksesta. Kristianin säärien on pakko olla jo ihan mustelmilla.
”Ajattele positiivisesti, voit tulla myöhässä matematiikan tunnille”, totean. Sandra sulkee silmänsä ja laskee varmasti mielessänsä kymmeneen rauhoittuakseen. Muissa pöydissä palataan aamupalan tai nukkumisen pariin hieman pettyneinäkin siihen, ettei kohtaus aiheuttanutkaan sen suurempaa draamaa.

Sandran suunnattua kulkunsa omaa huonetta kohti minä ja Kristian seikkailemme kahdestaan linnan käytäviä pitkin matematiikan luokkaan.
”Mitä sinun ja Sandran välillä on?” utelen Kristianilta.
”Mitä sun ja Taran välillä on?”
”Välimatkaa.” Omasta mielestäni vastaukseni on hauska, mutta Kristian ei jaa samanlaista huumorintajua kanssani. ”Tiiäthän sä, että Sandralla oli oikee pointti, kun se sano, että sun ja Taran pitäis sopia. Jätkä sä vaan oot niin pihalla siitä, mitä sun ympärillä tapahtuu.”
”Mitä sinä tarkoitat?” Olemme jo melkein Mark McApplen luokan ovella ja käytävällä notkuu kuudesluokkalaisia odottamassa tunnin alkua.
”Se on sun ja Taran välinen asia, samalla tavalla kuin mun ja Sandran välillä olevat asiat on mun ja sen asioita, ei sun”, Kristian älähtää ja sulkee suunsa. Rullailen itseni ennen Kristiania luokkaan, jossa McApple odottaa jo meitä. Tilanne jää vaivaamaan minua. Kristian ei selvästikään kerro minulle kaikkea.

Matematiikan tunnin jälkeen ajaudun erilleen Kristianista ja Sandrasta, sillä kumpikaan heistä ei opiskele espanjaa. Minunkin solkattua epätoivoisesti koko tunti, tuntuu siltä, ettei minunkaan kannattaisi sitä opiskella. Espanjan tunnin jälkeen suuntaan kulkuni kohti saksan luokkaa ja matkalla törmään Indiaan, joka on myös menossa äidinkielensä tunnille.
”Oletko sinä selvinnyt näytelmätunnista?” kysyn tytöltä, joka vaikuttaa olevan hieman eksyksissä. Se ei sinänsä ole yllätys, koska linnan käytävien ja kulmien tunnistaminen vaatii vuosien opiskelun. India naurahtaa: ”Joo. Sehän meni oikein hyvin. Oletko näytellyt paljonkin?”
”Minä olin hetken aikaa Abbey Theatressa erään näytelmän pääroolissa”, vastaan ja yritän lukea reaktiota Indian kasvoilta samalla kun päästän hänet edeltäni luokkaan.
”Kuulostaa hienolta kokemukselta”, India sanoo ja istuutuu melkein eturiviin. Rullailen itseni tytön viereen ja kuuntelen kun hän samalla jatkaa:
”Minä en vielä ole ollut missään kovin isossa produktiossa mukana. Ehkä vielä joku päivä.”
”Aivan varmasti”, vastaan, mutta juuri sillä hetkellä Isabel Blanche aloittaa tunnin. Lopetan asiani kuiskaten: ”Ainakin viime kerran perusteella olet erittäin hyvä näyttelijä.”

Saksan tunnin jälkeen olen sopinut treenit Jenniferin kanssa. Heti aluksi Jennifer pakottaa minut nousemaan ylös pyörätuolista ja harjoittelemaan kävelyä nojapuiden avulla. Kolmen metrin matka puiden toiseen päähän sujuu lähinnä käsien avulla, mikä ei Jenniferiä miellytä lainkaan:
”Jos sinä haluat saada jalkasi toimimaan, sun pitää uskaltaa pikkuhiljaa laittaa myös painoa niille!”
”Sinä et todella taida tietää, millaista tämä on!?” raivoan terveydenhoitajalle roikkuessani omien käsivoimien varassa nojapuilla. Äänekkäästi ähisten selvitän kolme metriä takaisin ja Jennifer auttaa minut pyörätuoliin. Sama terveydenhoitaja on hoitanut minua aina Aislingissa ollessani, ja siksi hän tietää, että minun on annettava mököttää hetken aikaa. Hiljaisten minuuttien jälkeen Jennifer avaa suunsa:
”Olet oikeassa, minä en tiedä millaista tuo on. Mutta sun on luotettava siihen, että minä tiedän, miten sinut saadaan kuntoon.”
Tiedän, että Jennifer on oikeassa, mutta en sano sitä ääneen.
”Sinä voisit kokeilla uimista näin aluksi ja vahvistaa sitä kautta jalkojesi lihaksia, jos tämä tuntuu hankalalta”, Jennifer ehdottaa. En ole ikinä pitänyt uimisesta, ja siksi terveydenhoitajan ehdotus ei saa minua hihkumaan riemusta.
”Nosta minut ylös tästä rakineesta ja yritetään vielä”, totean lopulta. Hymyillen Jennifer auttaa minut takaisin nojapuille, ja seuraavat puoli tuntia yritän käyttää jalkojani siihen, mihin ne on tarkoitettu – kävelemiseen.

Treenin jälkeen rullailen itseni 8.luokkalaisten oleskeluhuoneeseen. Omieni joukossa saattaisin törmätä Sandraan, joka varmasti paasaisi siitä, kuinka minun pitäisi jutella Taran kanssa. Toki paria kerrosta ylempänä on riski törmätä itse Taraan, mutta koska häntä ei ole näkynyt edes aamupalalla useaan päivään, on hän luultavasti piiloutunut syystä tai toisesta omaan huoneeseensa.
”Mitäs pikkujätkä tekee täällä aikusten joukossa?” valitettavasti Josh lojuu oleskeluhuoneen sohvalla. Omalla läsnäolollaan hän on saanut huoneen muuten täysin tyhjäksi, enkä voi olla kyseisestä ilmiöstä yllättynyt.
”Toivoin löytäväni täältä aikuista seuraa”, vastaan. Rullailen itseni Joshia vastapäätä ja jatkan:
”Ei näemmä löydy.”
Josh naurahtaa kevyesti. Mies vaikuttaa olevan yllättävän rento.
”Mikä tämä sinun ja Dalen juttu on?”
”Ootsä kuullu siitä?” Josh kysyy ja tuulettaa uutiselle pienesti. Joillekin meistä juorujen keskipisteenä oleminen on elinehto. Tähtien joukossa se taitaa olla jopa ammattitauti. Mikäli meistä ei juoruta, meitä ei ole. Varsinaista vastausta kysymykseeni en vaikuta kuitenkaan saavan, sillä Joshia kiinnostaa enemmän oman kännykkänsä ja korvakäytävänsä sisältö. Irvistän, kun 22-vuotias mies tarkastelee ihastelen sormenpäähänsä eksynyttä vaikkupalleroa.
”Jokos sä oot ilmoittautunu jollekin kesäretkelle? Vanha nisti varmaankin haluaa Alankomaihin”, Josh utelee. Vitsi ei jaksa naurattaa minua. Vanhojen asioiden tökkiminen saa minut pikemminkin ärtyneeksi. Joshia huvittaa vaikenemiseni, mutta tässä yllättävässä ystävyydenpuuskassaan, hän jatkaa:
”Jos et oo vielä mihinkään lähössä, niin tuu messiin Intiaan.”
”Jostain syystä ei tekisi mieli yhtään mieli nousta sinun kanssa mihinkään kovin korkealla, kuten vaikkapa lentokoneeseen”, kommentoin happamasti. Viimeinkin saan iskettyä oikeaan kohtaan ja myös Joshin leppoisuus alkaa hajoilla.
”Älä viitti olla tollanen valittava pikkuvauva! Mä yritän kaikkeni tehä, että me voitas alottaa puhtaalta pöyältä ja sä et tuu yhtään vastaan”, Josh paasaa. Hän ei ole kuitenkaan vielä lopettanut:
”Sä oot selvinny jo vaikka mistä paskasta, siksi että oot taistellu eteenpäin. Älä nyt helvetissä jää tähän vellomaan, vaan taistele eteenpäin!”
Huokaan raskaasti ja käännän katseeni käytävään. Sitä pitkin voisin paeta Joshin omalaatuisia kannustuspuheita. Takaraivossani sykkii ajatus siitä, ettei hän ole oikea henkilö kannustamaan minua taistelemaan eteenpäin. Ei nyt, eikä tämän asian kanssa. Toisaalta mieleeni nousee Mimosan sanat kesäpiknikillä; ne, joilla hän kertoi minun ja Joshin olevan hänelle perhettä. Halusin tai en, Josh taitaa olla myös minun perhettä.
”Valdemar!” Josh palauttaa minut nykyhetkeen. Hän seisoo edessäni, käsi ojennettuna. Tuijotan ensin kättä ja sitten nostan katseeni Joshin sinisiin silmiin. Lopulta tartun miehen ojentamaan käteen:
”Hyvä on, lähdetään Intiaan.”
Ja kadun suostumista heti…

Vastaus:

Tämän perusteella oon entistä vakuuttuneempi, että Valdemarille tekee hyvää uudet ihmiset. Ettei tartte jauhaa vanhoista asioista vanhojen tuttujen kanssa. Ainakin Indian kanssa se vaikuttaa melkein siltä vanhalta Valdemarilta ennen putoamista. :D Tosin ei se ehkä uusille ihmisille muutenkaan samalla tavalla halua äksyillä.

Oon positiivisesti yllättynyt tästä Kristianin hetkittäisestä kyvystä olla jopa aikuismainen ja tosissaan otettava: ”Se on sun ja Taran välinen asia, samalla tavalla kuin mun ja Sandran välillä olevat asiat on mun ja sen asioita, ei sun”, Kristian älähtää ja sulkee suunsa." Näitä on kiva lukea, kun viet Valdemarin tarinan mukana muittenkin hahmojen elämää eteenpäin ja saa samalla seurata niittenkin draamailua.

Jollain tapaa musta tuntuu, että Valdemar ja Josh jopa ymmärtää toisiaan miten muita on hauska ärsyttää, vaikkei ne sitä myöntäskään. Hyvä huomio muuten tämä: "Tähtien joukossa se taitaa olla jopa ammattitauti. Mikäli meistä ei juoruta, meitä ei ole." Tää voisi selittää miks Aisling on noh... Tällainen kuin se nyt on. :D Toi Joshin kannustava puhe oli huvittava jos miettii sitä näkökulmaa, että sen takia Valdemar on tässä jamassa, ja on vaikee nähä mitkä sen motiivit on tossakin. Ehkä se yrittää päästä Valdemarin kans väleihin kiinni jäämisen pelossa, mut mistäs sitä tietää. Jos se yrittääkin saada Valdemarin Intiaan sen kanssa, että voi kadottaa sen ruumiin jonnekin Ganges-jokeen.

-Dale

©2019 AιςІιηg - suntuubi.com